Niinhän siinä sitten kävi, että pääsin sisään opiskelemaan elinikäisen kasvatuksen ja koulutuksen maisteriohjelmaan. Rimaa hipoen, mutta sisällä ollaan. Vähällä oli, etten luovuttanut aivan kalkkiviivoilla…
Olen 41-vuotias erityisope Hämeenlinnasta. Lukion jälkeen pyrin Kasvatustieteelliseen Pyynikille eli tavoitteena oli samat opinnot kuin nämä tänä syksynä alkaneet. Nuorena ylioppilaana tavoitteet olivat hiukan hukassa. Toisena tenttikirjana oli Reijo Wileniuksen Aatteiden maailma. Kirja avasi silmäni näkemään aatteita ja uskontoja toisin silmin. Tämä kirja vahvisti näkemystäni aatteiden moninaisuudesta ja uskontojen oikeellisuudesta. Olin jo lapsena pohtinut kysymystä asuessani isän työn vuoksi Lähi-idän kriisialueilla eri uskontojen sekamelskassa: millä perusteella kukaan voi sanoa, että tietty uskonto on ainoa oikea ja muut nk. vääräuskoisia. Sisään ei näillä aatoksilla silloin päässyt.
Aloitin tämän ”elinikäisen” opiskeluhistoriani samoilla suunnilla, sillä pääsin ”heittämällä” sisään Lastentarhanopettajaopistoon, Hallituskatu 30:ssa silloin. Päiväkoti oli jo verissä, sillä oma tarhaurani alkoi kolmekuisena vuonna nakki ja makaroni. ”Kasvis” pysyi arjessa, sillä kävimme siellä päivittäin syömässä kasviksia, paistettuja perunoita ja tietysti lihaproteiineja, silloin kun niitä oli tarjolla. Kolme vuotta meni opiskellen. Kävin jo silloin Tampereella Hämeenlinnasta käsin. Valmistuimme suoraan ”eskoahon” laman jalkoihin. Höylä vei etuja kaikilta. Eniten lama vaikutti työn saantiin ja myöhemmin perhe-etuihin. Höylätyt edut eivät ole koskaan palautuneet ja näitä ”auton käyttömaksuja” maksamme edelleen, vaikka joku sellainen noususuhdannekin oli ja kävi pariin otteeseen, kuulemma. Näkis vaan niitäkin nousuja….!
Nuorena lastentarhurina ajatuksen uudesta urasta ja perheestä olivat suurimmillaan. Lama vei myös silloisen poikaystävän, nykyisen mieheni, työt. Onneksi hän oli päässyt opiskelemaan ennen potkuja, joten elämäämme värittivät pätkätyöt ja opiskelu. Työtä ei riittänyt ja kello tikitti. Virkaakaan en onnistunut itselleni puhumaan. Suoritin esi- ja alkukasvatuksen perusopinnot. Talokaupat omasta kodistamme teimme Estonian uppoamispäivänä. 1½ vuotta papin aamenesta perheemme kasvoi pojalla ja vuoden ja 3kk:n päästä tytöllä. Joka kerran, kun odottelin kassin kanssa laitokselle lähtöä, sain työtarjouksen koulutusta vastaavasta työstä. Lasten kanssa vietin kotona neljä vuotta. Yötyönä tänä aikana tein erityispedagogiikan perusopinnot. Päivärahat loppuivat ja hain kaikkia mahdollisia töitä. Lopulta sain määräaikaisen paikan koulunkäyntiavustajana. Tämä vuosi opetti paljon perusopetuksesta ja erityisesti alkuopetuksesta.
Seuravana syksynä huomasin olevani urani huipulla päivähoidon ohjaajana. Elämän kolhut veivät eteenpäin. Työskentelin erilaisia pätkiä avoimessa päiväkodissa, esiopetuksessa, päiväkodissa isojen ryhmässä, pienennetyssä ryhmässä, keltona jne. Ja edellä mainittujen töiden välissä perheeseemme syntyi myös toinen tytär, hartaasti odotettu pienokainen. Tämän lapsen ”hautomisen” alkutaipaleella koimme 9/11 kriisin täällä lintukodossamme. Olin taas kotiäitinä kaksi vuotta (kiitos työttömyyden). Uudet opinnot kutsuivat ja valmistuin erityistarhuriksi. Päiväkotityö ei enää tuntunut omalta. Koulutuksissa korostettu varhaiskasvattajan asiantuntijuus hukkui sosiaalihömppään ja kaikki-tekee-kaikkea -huumaan. Halusin kokeilla siipiäni pienluokassa, jossa olin sijaisena neljä toimikautta tehden erityisluokanopettajan töitä oman pienryhmäni kanssa ja laaja-alaisen erityisopettajan töitä viiden kakkos-kolmosluokan kanssa.
Opiskelu pysyi harrastuksena ja suoritin erityispedan aineopinnot sekä lasten ja nuorten psyykkisen hyvinvoinnin perusopinnot ”yötyönä”, kuinkas muutenkaan? Keväällä 2011 uudet opinnot alkoivat kiinnostaa… Mikä minusta tulee isona? Suuri kysymys pyöri mielessäni. Päätin laittaa hakemuksen taas Tampereelle. Viime lukuvuoden olin mukana työpaikan EU-rahoitteisessa Comenius-projektissa ja siihen liittyvä Irlannin matka, työn kiireisin kuukausi ja pääsykokeisiin valmistautuminen ajoittuivat toukokuulle. Väsyneenä kiireeseen olin jo luovuttamassa kokeen suhteen, mutta keskimmäinen lapseni kielsi tämän. Comenius-juhlan valmistelujen keskeltä hurautin Kanta-Hämeestä suoraan luentosaliin ja pääsin sisään.
Keväällä sain myös uuden työn harjaantumisluokan opena. Elokuu onkin ollut uusien asioiden opettelua siellä ja täällä. Päätin aloittaa opiskelun työn ohessa. Opiskelu on nyt melkoista sillisalaattia. Allakassa on opiskelua sekä Hämeenlinnassa avoimessa että Tampereella. Alkutuntemukset opiskelusta ovat positiiviset. Me ”vanhemmat” tunnumme olevan samanhenkistä porukkaa enkä usko, että nuoremmat meistä paljon poikkeavat. Ikä ja elämänkokemus luovat varmuutta ja motivaatiota uuden oppimiselle. Höntsäily ei ole tavoitteenani, joten opiskeluriennot eivät taida tälläkään kertaa kolahtaa…
Niin, mikä minusta tulee isona? Heitänkö lanttia, kuten HOPS-ohjaajamme kehotti vai millä perusteella pääaine valitaan? Omat tavoitteeni ovat uudessa ammatissa, jossa voisin hyödyntää jo opittua ja koettua. Myös oman kehon vanheneminen luo omat haasteet, joihin toivon ratkaisua uuden koulutuksen myötä. Kulumat yms. terveydelliset ongelmat eivät pidemmän päälle auta nykyisessäkään työssä. Ehkä tulevaisuus liittyy arkiseen paperityöhön, suunnitteluun, asiantuntijuuteen… Ehkä kasvattaja minussa ei päästä irti otettaan, vaan olenkin kiinnostunut siitä itsestä eli elinikäisestä kasvatuksesta… koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta. Se on tahdon asia!
Susanna Heikkilä
kolmen suunnistajan äiti, insinöörin vaimo, lto, elto, elo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti