Whoah! Panopticoniin putkahti tällä kertaa kuusi ajankohtaista blogitekstiä. Nyt on taas jotain luettavaa:)
Pääajatuksenamme oli selvittää kasvatustieteilijöiden työllistymismahdollisuuksia näin kesäaikaan. Miksi ja miten joku palkkaa meidät? Mitkä ovat vahvuutemme? Pääkirjoituksen lisäksi tästä teemasta kertovat teksteissään myös Riikka Vartiainen sekä Anu Silvennoinen.
Pyysimme myös uusia tutorvastaaviamme, Mira Valkoista ja Elina Kangastupaa, kertomaan omia näkemyksiään sekä kuluneesta vuodesta että tulevasta urakastaan uusien fuksien parissa. Halusimme nostaa tutortoiminnan tapetille, sillä siihen Mentor on perinteisesti panostanut hyvin vahvasti. Tänä vuonna osallistumme myös Tamy:n järjestämään tutorointiin liittyvään kilpailuun. Tavoitteena on tottakai voitto ;)
KEVÄT! se on totta kai vallan mainio ja ajankohtainen teema. Miksi toinen masentuu keväisin ja toinen piristyy? Riikka Koskinen kävi keväisessä luonnossa kameransa kanssa etsimässä kysymykseen vastausta. Se retki oli lähteenä ihanan riikkamaiselle pohdinnalle mielialoista, leskenlehdistä ja puutarhatontuista - "jos tulee lätäkkö vastaan - kierrä se". Nerokasta.
Lopuksi kuulemme maailmalla olevien mentorlaisten kuulumisia. Kasvispariskunta Tiia Partanen&Kari Pylväs, kertoo yhteisestä vaihtomatkastaan Espanjan Sevillaan. Luvassa siis persoonallisen hauska kirjoitus siitä kuinka ihanaa, vaikeaa ja erilaista opiskelijan elämä etelän auringossa on.
Toivottavasti kaikki löytävät jotain mielenkiintoista luettavaa! Ja jos ei, niin palautetta ja juttuideoita otamme mielellämme vastaan!
Muistakaa myös kommentoida tekstejä:)
Terkuin,
Sanna&Laura
Pääkirjoitus
Ei hitto, juuri kukaan ei saanut oman alan töitä kesäksi! Pyysimme sähköpostilistalla mentorilaisia kertomaan, mikäli he ovat saaneet koulutukseensa liittyviä kesätöitä, ja saimme yhden ainoan vastauksen. (Tosin kato johtuu luultavimmin siitä, että kevät kiireineen on vienyt opiskelijoidemme ajan ja ura Panopticonin blogikirjoittana on harvalla ykkösprioriteettina.) Oli miten oli, me pääkirjoittajat huolestuimme kanssamentoreistamme ja syvennyimme pohtimaan identiteettiämme ja mahdollisuuksiamme työelämän kilpailukentillä
Miksi joku palkkaisi meidät? Mitä sellaista meillä kasvatustieteilijöillä on tarjottavana mitä organisaatiot eivät saa kauppatieteilijöiltä ja hallintotieteilijöiltä? Tällaisia asioita varmasti kaikki ”ei-opettajiksi-aikovat” kasvatustieteilijät pohtivat epätoivoissaan yön pimeinä hetkinä. Vaikuttaa siltä, että työelämässä vallallaan ovat kovat arvot. Kaikki on osattava muuttaa rahan kielelle ja jonkinlainen liiketoimintaosaaminen on peruslähtökohtana lähes joka alalla. Uskaltaako töitä lähteä edes kysymään, jos todistuksessa ei komeile yhtään kauppatieteen kurssia?
Petteri Luukkainen pro gradu –tutkielmasta ”Yksi tutkinto, monta uraa – Kasvatustieteen maisterin työelämäosaaminen valmistuneiden ja työnantajien silmin” (2010) käy ilmi, että liiketoimintaosaamisen perusteet ovat toivottu osa kasvatustieteilijöiden kompetenssia. Toisin sanoen, jos haluat menestyä, etkä aio opettajaksi, niin hanki taloudellinen perusymmärrys ja äkkiä! Näinkö se menee?
Ei nyt ihan, mutta on tuossakin jotain perää. Yllä mainitussa gradussa selvitettiin, mistä taidoista kasvatustieteilijöillä on eniten hyötyä työmarkkinoilla. Esiin nousevat luonnollisesti yhteistyötaidot, joustavuus, englannin kieli ja atk-taidot. Hyötyä on myös suullisista ja kirjallisista vuorovaikutustaidoista, projektinhallintataidoista ja kyvystä soveltaa teoriaa käytäntöön. Listan viimeisenä kummittelee se liiketoimintaosaaminen. Huokaus. Onko sitä nyt sitten pakko lukea sivuaineena vai voiko muuten pärjätä? Mietitään.
300 opintopistettä on suunnilleen se raja, mitä me täällä yliopistossa saamme opiskella. Pitäisikö siihen mahduttaa kaikki se, mitä työnantajapuoli meiltä odottaa ja mikä itseämme kiinnostaa? Fakta on, ettemme ole valmiita valmistuessamme, vaan joudumme takuuvarmasti opettelemaan lisää työorganisaatiossa vaadittuja tietoja ja taitoja. (Muistakaa meidän ikioma sanaparimme elinikäinen oppiminen. <3) Siksi meidän mielestämme on hyödyllisempää lukea sitä, mikä kiinnostaa kuin sitä, mikä näyttää järkevältä tulevaisuuden kannalta, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Motivaatio ja kiinnostus opittuun asiaan kuitenkin ovat ne tekijät, jotka edesauttavat menestymisessä parhaiten.
Susanna Niiniön tekemän pro gradu –tutkielman ”Kasvatustieteilijät työelämässä – Speciaan kuuluvien kasvatustieteilijöiden työllistyminen, työkvalifikaatiot sekä työtyytyväisyys” (2007) mukaan kasvatustieteilijät eivät kärsi työttömyydestä, eivätkä joudu työskentelemään koulutusta vastaamattomissa tehtävissä. Eli ei mitään hätää! Jotain ainutlaatuista tarjottavaa siis meillä kasvatustieteilijöilläkin taitaa olla. Me arvioimme, että valttikorttimme löytyy pehmeistä arvoista.
Toisin kuin kauppa- ja hallintotieteilijöillä meidän näkökulmamme on yksilöpainotteinen – ei siis talouden ja organisaatioiden näkökulma. Toki kasvatustieteilijät ovat yhtä lailla organisaatioidenkin asiantuntijoita, mutta osaamme nähdä sen mikä on tärkeintä, eli ihmisen rahan ja rakenteiden keskeltä. Näemme yksilön kasvun ja kehityksen haasteet ja oppimisen mahdollisuudet. Siksi sovellummekin töihin hyvin muun muassa henkilöstöhallintoon, jossa ihmistuntemuksella ja tunneälyllä on suuri rooli. Työyhteisön voimaannuttaminen muun muassa on nykyorganisaatioissa kehitystrendi, jossa meillä kasvatustieteilijöillä on ainutlaatuista annettavaa.
Meillä on siis paljon kaivattua osaamista, vaikka emme olisi lukeneet sivuakaan markkinointia. Ja jos me kaikki opiskelisimme vain niitä samoja oppikokonaisuuksia, niin mikä meidät silloin erottaisi toisistamme? Työmarkkinoilla erottuminen ja uniikki osaaminen ovat valttia. Keskitytään siis siihen, mikä meitä oikeasti kiinnostaa ja mikä erottaa meidät muista työnhakijoista!
Sanna Salonen & Laura Luomaranta
Mentorin verkkolehtivastaavat
Miksi joku palkkaisi meidät? Mitä sellaista meillä kasvatustieteilijöillä on tarjottavana mitä organisaatiot eivät saa kauppatieteilijöiltä ja hallintotieteilijöiltä? Tällaisia asioita varmasti kaikki ”ei-opettajiksi-aikovat” kasvatustieteilijät pohtivat epätoivoissaan yön pimeinä hetkinä. Vaikuttaa siltä, että työelämässä vallallaan ovat kovat arvot. Kaikki on osattava muuttaa rahan kielelle ja jonkinlainen liiketoimintaosaaminen on peruslähtökohtana lähes joka alalla. Uskaltaako töitä lähteä edes kysymään, jos todistuksessa ei komeile yhtään kauppatieteen kurssia?
Petteri Luukkainen pro gradu –tutkielmasta ”Yksi tutkinto, monta uraa – Kasvatustieteen maisterin työelämäosaaminen valmistuneiden ja työnantajien silmin” (2010) käy ilmi, että liiketoimintaosaamisen perusteet ovat toivottu osa kasvatustieteilijöiden kompetenssia. Toisin sanoen, jos haluat menestyä, etkä aio opettajaksi, niin hanki taloudellinen perusymmärrys ja äkkiä! Näinkö se menee?
Ei nyt ihan, mutta on tuossakin jotain perää. Yllä mainitussa gradussa selvitettiin, mistä taidoista kasvatustieteilijöillä on eniten hyötyä työmarkkinoilla. Esiin nousevat luonnollisesti yhteistyötaidot, joustavuus, englannin kieli ja atk-taidot. Hyötyä on myös suullisista ja kirjallisista vuorovaikutustaidoista, projektinhallintataidoista ja kyvystä soveltaa teoriaa käytäntöön. Listan viimeisenä kummittelee se liiketoimintaosaaminen. Huokaus. Onko sitä nyt sitten pakko lukea sivuaineena vai voiko muuten pärjätä? Mietitään.
300 opintopistettä on suunnilleen se raja, mitä me täällä yliopistossa saamme opiskella. Pitäisikö siihen mahduttaa kaikki se, mitä työnantajapuoli meiltä odottaa ja mikä itseämme kiinnostaa? Fakta on, ettemme ole valmiita valmistuessamme, vaan joudumme takuuvarmasti opettelemaan lisää työorganisaatiossa vaadittuja tietoja ja taitoja. (Muistakaa meidän ikioma sanaparimme elinikäinen oppiminen. <3) Siksi meidän mielestämme on hyödyllisempää lukea sitä, mikä kiinnostaa kuin sitä, mikä näyttää järkevältä tulevaisuuden kannalta, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Motivaatio ja kiinnostus opittuun asiaan kuitenkin ovat ne tekijät, jotka edesauttavat menestymisessä parhaiten.
Susanna Niiniön tekemän pro gradu –tutkielman ”Kasvatustieteilijät työelämässä – Speciaan kuuluvien kasvatustieteilijöiden työllistyminen, työkvalifikaatiot sekä työtyytyväisyys” (2007) mukaan kasvatustieteilijät eivät kärsi työttömyydestä, eivätkä joudu työskentelemään koulutusta vastaamattomissa tehtävissä. Eli ei mitään hätää! Jotain ainutlaatuista tarjottavaa siis meillä kasvatustieteilijöilläkin taitaa olla. Me arvioimme, että valttikorttimme löytyy pehmeistä arvoista.
Toisin kuin kauppa- ja hallintotieteilijöillä meidän näkökulmamme on yksilöpainotteinen – ei siis talouden ja organisaatioiden näkökulma. Toki kasvatustieteilijät ovat yhtä lailla organisaatioidenkin asiantuntijoita, mutta osaamme nähdä sen mikä on tärkeintä, eli ihmisen rahan ja rakenteiden keskeltä. Näemme yksilön kasvun ja kehityksen haasteet ja oppimisen mahdollisuudet. Siksi sovellummekin töihin hyvin muun muassa henkilöstöhallintoon, jossa ihmistuntemuksella ja tunneälyllä on suuri rooli. Työyhteisön voimaannuttaminen muun muassa on nykyorganisaatioissa kehitystrendi, jossa meillä kasvatustieteilijöillä on ainutlaatuista annettavaa.
Meillä on siis paljon kaivattua osaamista, vaikka emme olisi lukeneet sivuakaan markkinointia. Ja jos me kaikki opiskelisimme vain niitä samoja oppikokonaisuuksia, niin mikä meidät silloin erottaisi toisistamme? Työmarkkinoilla erottuminen ja uniikki osaaminen ovat valttia. Keskitytään siis siihen, mikä meitä oikeasti kiinnostaa ja mikä erottaa meidät muista työnhakijoista!
Sanna Salonen & Laura Luomaranta
Mentorin verkkolehtivastaavat
Erään kasviksen kesätyötarina
Tässä vaiheessa vuotta keskiverto-opiskelijan kortisolipitoisuudet lienevät korkealla, koska on jälleen aika nahistella kesätyöpaikoista. Stressiä syntynee ainakin hakemusten rustailusta, aikataulujen sovittelemisesta (olisihan se nyt kiva kerran kesässä ehtiä itseään grillaamaan!) sekä siitä, onko koko rahanlähdettä ylipäätään tiedossa vai saako nuudelien sijaan alkaa poimia mustikoita lähimmästä mättäästä tai vaihtoehtoisesti suunnistaa äidin lihapadoille. Itse satuin keväällä yliopiston rekrysivuilla houkuttelevan työpaikkailmoituksen bongattuani hakemaan myyntiassistentiksi, jonka tehtävänä on varata myyntitapaamisia asiantuntijayrityksen uusasiakashankinnan tueksi. Haastattelu meni näemmä hyvin, koska sain paikan. Nyt olen ollut ko. yrityksessä töissä kuukauden verran, ja homma on lähtenyt sujumaan kiitettävästi. Riskialtistahan tämä työ on. Jos ei saa sovittua tapaamisia, tili murjottaa. Jos saa, edes jonkin verran, tilin suupielet kohoavat välittömästi ylöspäin. Kassa-arkku voi kilistä tai sitten ei. :)
Ajauduin tähän työhön sattumalta. Ilmoituksessa mainittiin työn sopivan erityisesti kauppatieteen opiskelijalle, mutta päätinpä silti viskata liitetiedostot menemään, koska soitettuani esimiehelle hän vakuutti, että hakemuksen voi aina laittaa. Muutenkin työnhakemisessa on mielestäni valttia ehdoton aktiivisuus: vaikka tuntuisi, että hakemuksia on mennyt jo viitisenkymmentä ja että yhtään uutta itsepresentaatiota Wordin muodossa ei enää tipu, kannattaa ehkä silti vielä jaksaa vääntää muutama sepustus. Ikinä ei tiedä, milloin tärppää. Eihän tämäkään toki aina auta. Tuuri näyttelee vähintäänkin merkittävää sivuroolia, luulisin.
Myyntiassistentin työssä vaaditaan mielestäni ennen kaikkea kykyä vakuuttaa ja saada ääni kuulostamaan pirteältä ja asiantuntevalta. Tärkeää on myös itseluottamus, organisointikyky ja sosiaalisuus. Ei ole hyvä, jos jää liiaksi murehtimaan luurin päästä kantautuneita ei aina niin mukavia vastauksia. Ideaalitilanteessa ne toimivat jopa oivana piristysruiskeena. Myös verbaalisen ulosannin on hyvä kuulostaa siedettävältä, jotta mahdollisen asiakkaan hermot eivät katkea ainakaan epämääräiseen sönkötykseen. Ylipäätään työ on paljolti kiinni positiivisesta ja sopivan rennosta asenteesta. Hermoilemalla ja stressaamalla homma menee takuulla pieleen, kun senat menevät sakaisin ja puolet lausesisällöistä jää lahjakkaasti mainitsematta. Erittäin hyvä idea on myös hankkia pöytälaatikkoon muutamat rasiat Sisua äänen kähenemisen välttämiseksi.
Riikka Vartiainen
Ajauduin tähän työhön sattumalta. Ilmoituksessa mainittiin työn sopivan erityisesti kauppatieteen opiskelijalle, mutta päätinpä silti viskata liitetiedostot menemään, koska soitettuani esimiehelle hän vakuutti, että hakemuksen voi aina laittaa. Muutenkin työnhakemisessa on mielestäni valttia ehdoton aktiivisuus: vaikka tuntuisi, että hakemuksia on mennyt jo viitisenkymmentä ja että yhtään uutta itsepresentaatiota Wordin muodossa ei enää tipu, kannattaa ehkä silti vielä jaksaa vääntää muutama sepustus. Ikinä ei tiedä, milloin tärppää. Eihän tämäkään toki aina auta. Tuuri näyttelee vähintäänkin merkittävää sivuroolia, luulisin.
Myyntiassistentin työssä vaaditaan mielestäni ennen kaikkea kykyä vakuuttaa ja saada ääni kuulostamaan pirteältä ja asiantuntevalta. Tärkeää on myös itseluottamus, organisointikyky ja sosiaalisuus. Ei ole hyvä, jos jää liiaksi murehtimaan luurin päästä kantautuneita ei aina niin mukavia vastauksia. Ideaalitilanteessa ne toimivat jopa oivana piristysruiskeena. Myös verbaalisen ulosannin on hyvä kuulostaa siedettävältä, jotta mahdollisen asiakkaan hermot eivät katkea ainakaan epämääräiseen sönkötykseen. Ylipäätään työ on paljolti kiinni positiivisesta ja sopivan rennosta asenteesta. Hermoilemalla ja stressaamalla homma menee takuulla pieleen, kun senat menevät sakaisin ja puolet lausesisällöistä jää lahjakkaasti mainitsematta. Erittäin hyvä idea on myös hankkia pöytälaatikkoon muutamat rasiat Sisua äänen kähenemisen välttämiseksi.
Riikka Vartiainen
Fuksituutorvastaavien fiksuuksia
Astuessamme ensimmäistä kertaa yliopiston ovista sisään tuntui kuin suuret seinät olisivat kutistaneet meidät edessään. Olimme saapuneet valtavaan, uuteen ja akateemiseen maailmaan. Jälkeenpäin tämä kaikki kuulostaa hassulta ja jopa hieman koomiselta, sillä nyt taas näyttää siltä, että seinät ovat ne, jotka ovat kutistuneet. Olemme myös todenneet, että yliopisto on maailma toisten joukossa: täällä ihmiset ovat aivan tavallisia tallaajia ja yleiskielenä ei käytetä latinaa eikä pelkkiä sivistyssanoja.
Tuoreina fukseina olimme hieman hukassa ja kaipasimme käytävillä seikkaillessamme tukea vertaisiltamme. Tätä tarjosivat niin muut ensimmäisen vuoden opiskelijat, tuutorit kuin vanhemmat opiskelijatkin, mutta kuitenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Koimme integroitumisen kasvatustieteelliseen yhteisöön hankalaksi varsinkin ilman yhteistä luokkaa ja lukujärjestystä. Ihmiset hajaantuivat kukin omille kursseilleen suuressa sivuaineiden labyrintissa eikä samoja naamoja suurista luokkahuoneista välttämättä löytänyt. Monet olivat lisäksi tottuneet lukiossa täysiin päiviin, siksi ajatus ”rytmittömästä” opiskelusta tuntui kummalliselta; päivät oli suunniteltava itse.
Pian löysimme ainejärjestötoiminnasta linkin yhteisöllisyyden kokemukseen ja mukavaan yhdessäoloon ja tekemiseen. Jotenkin päädyimme hallituksen kokouksiin ja niissäkin kohtasimme uusia ihmisiä, joilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meillä. Mentorin tapahtumissa tutuiksi tulivat monet opiskelijat fukseista gradua tekeviin ja jopa muutama opettaja. Mietimme jälkeenpäin, että ilman ainejärjestötoimintaakin olisimme voineet muodostaa tiiviin kaveripiirin esimerkiksi ehdottamalla yhteisiä lukupiirejä kurssien suorittamiseen. Ainejärjestötoiminnan kautta oli kuitenkin helppo - ainakin meidän kohdallamme – päästä sisälle kasvatustieteilijöiden joukkoon. Kun oivaltaa, että yliopisto on yhtä kuin itsenäinen ja oma-aloitteinen aktiivisuus, pääsee varmasti pitkälle.
Miten sitten päädyimme tuutorvastaaviksi? Omat tuutorimme olivat innostavia ja saimme heidän neuvoistaan paljon irti. Halusimme tarjota yhtä hyvää ja mahdollisuuksiemme mukaan vielä parempaa tuutorointia seuraavan vuoden tulokkaille. Tuutorvastaavuus on meille kaksiteräinen miekka: toisaalta fuksivuoden fiilikset ovat tuoreessa muistissa, mutta toisaalta taas meillä ei ole sitä kokemusta mitä pidempään opiskelleilla on. Meillä saattaa olla uskallusta muuttaa asioita, sillä emme ole välttämättä ehtineet rutinoitua vallitseviin käytäntöihin. Miekan toinen terä tuikkaa meitä kuitenkin vatsaan siinä vaiheessa, kun kokeilemme ”vallankumouksellisia” ideoitamme käytännössä ja toteamme, että eihän tästä mitään tullutkaan. Onneksi olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja ja tukea edellisiltä tuutorvastaavilta, joilla on oikeasti kokemusta siitä mikä toimii ja mikä ei. Lisäksi olemme suunnitelleet ja toteuttaneet seuraavaa vuotta aidosti yhdessä tulevien tuutoreiden kanssa ideariihien merkeissä. Demokraattinen delegointi on päivän sana.
Uskomme, että kasvatustieteen opinnoistamme on tuutortoiminnassa valtavasti hyötyä, sillä opiskeluun ja erilaisiin oppijoihin tulee paneuduttua syvällisesti toisinaan jopa arkisissa ruokalakeskusteluissa. Yksi tärkeimmistä tavoitteistamme ensi vuonna onkin erilaisten opiskelijoiden huomioiminen. Kasvatustieteilijöiden joukko on todella heterogeeninen, joten haluaisimme tarjota jokaiselle jotakin: tapahtumia ja tukea on oltava niin lukiosta tulleelle Kaisalle 19 vee kuin jo kandin avoimessa tehneelle viisikymppiselle Jormalle. Tehtävä on haastava, mutta mielestämme tässäkin asiassa monta kokkia yhdessä saa aikaan parhaan sopan.
Tulevaa vuotta odotellen,
Tuutorvastaavat Mira Valkonen ja Elina Kangastupa
Tuoreina fukseina olimme hieman hukassa ja kaipasimme käytävillä seikkaillessamme tukea vertaisiltamme. Tätä tarjosivat niin muut ensimmäisen vuoden opiskelijat, tuutorit kuin vanhemmat opiskelijatkin, mutta kuitenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Koimme integroitumisen kasvatustieteelliseen yhteisöön hankalaksi varsinkin ilman yhteistä luokkaa ja lukujärjestystä. Ihmiset hajaantuivat kukin omille kursseilleen suuressa sivuaineiden labyrintissa eikä samoja naamoja suurista luokkahuoneista välttämättä löytänyt. Monet olivat lisäksi tottuneet lukiossa täysiin päiviin, siksi ajatus ”rytmittömästä” opiskelusta tuntui kummalliselta; päivät oli suunniteltava itse.
Pian löysimme ainejärjestötoiminnasta linkin yhteisöllisyyden kokemukseen ja mukavaan yhdessäoloon ja tekemiseen. Jotenkin päädyimme hallituksen kokouksiin ja niissäkin kohtasimme uusia ihmisiä, joilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meillä. Mentorin tapahtumissa tutuiksi tulivat monet opiskelijat fukseista gradua tekeviin ja jopa muutama opettaja. Mietimme jälkeenpäin, että ilman ainejärjestötoimintaakin olisimme voineet muodostaa tiiviin kaveripiirin esimerkiksi ehdottamalla yhteisiä lukupiirejä kurssien suorittamiseen. Ainejärjestötoiminnan kautta oli kuitenkin helppo - ainakin meidän kohdallamme – päästä sisälle kasvatustieteilijöiden joukkoon. Kun oivaltaa, että yliopisto on yhtä kuin itsenäinen ja oma-aloitteinen aktiivisuus, pääsee varmasti pitkälle.
Miten sitten päädyimme tuutorvastaaviksi? Omat tuutorimme olivat innostavia ja saimme heidän neuvoistaan paljon irti. Halusimme tarjota yhtä hyvää ja mahdollisuuksiemme mukaan vielä parempaa tuutorointia seuraavan vuoden tulokkaille. Tuutorvastaavuus on meille kaksiteräinen miekka: toisaalta fuksivuoden fiilikset ovat tuoreessa muistissa, mutta toisaalta taas meillä ei ole sitä kokemusta mitä pidempään opiskelleilla on. Meillä saattaa olla uskallusta muuttaa asioita, sillä emme ole välttämättä ehtineet rutinoitua vallitseviin käytäntöihin. Miekan toinen terä tuikkaa meitä kuitenkin vatsaan siinä vaiheessa, kun kokeilemme ”vallankumouksellisia” ideoitamme käytännössä ja toteamme, että eihän tästä mitään tullutkaan. Onneksi olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja ja tukea edellisiltä tuutorvastaavilta, joilla on oikeasti kokemusta siitä mikä toimii ja mikä ei. Lisäksi olemme suunnitelleet ja toteuttaneet seuraavaa vuotta aidosti yhdessä tulevien tuutoreiden kanssa ideariihien merkeissä. Demokraattinen delegointi on päivän sana.
Uskomme, että kasvatustieteen opinnoistamme on tuutortoiminnassa valtavasti hyötyä, sillä opiskeluun ja erilaisiin oppijoihin tulee paneuduttua syvällisesti toisinaan jopa arkisissa ruokalakeskusteluissa. Yksi tärkeimmistä tavoitteistamme ensi vuonna onkin erilaisten opiskelijoiden huomioiminen. Kasvatustieteilijöiden joukko on todella heterogeeninen, joten haluaisimme tarjota jokaiselle jotakin: tapahtumia ja tukea on oltava niin lukiosta tulleelle Kaisalle 19 vee kuin jo kandin avoimessa tehneelle viisikymppiselle Jormalle. Tehtävä on haastava, mutta mielestämme tässäkin asiassa monta kokkia yhdessä saa aikaan parhaan sopan.
Tulevaa vuotta odotellen,
Tuutorvastaavat Mira Valkonen ja Elina Kangastupa
Elinikäisen oppimisen kesä töissä, opiskellen tai matkustellen, innovoiden ja haaveillen - kaikki panostusta omaan elämään
Mitäpäs kaikkea kuuluukaan meidän yliopisto-opiskelijoiden alkukesään. No ainakin enemmän tai vähemmän riehakas wappu, mutta sehän oli ja meni jo. Auringonpaisteiset päivät ja luonnon kukkaan puhkeaminen taas vaan ovat aina sellaisia ilmiöitä, jotka saavat hormonit hyrräämään ja herättelevät unisimmatkin opiskelijat talvipöhöstä ja suuntaamaan innolla kohti uutta kesää ja uusia suunnitelmia. Mutta siis, mitä ihmettä nyt oikein ajan tässä takaa, kun kirjoittelen iltamyöhällä tätä kolumnin tapaista juttuani, pää pyörällä ensimmäisen työpäiväni informaatiotulvasta ja kesä täynnä kiireisiä työtunteja ja uuden oppimista. No niin juuri, eihän tämä aika vuodesta ole sittenkään välttämättä se kaikkein huolettomin meille opiskelijoille.
Ensiksikin, elämme vielä globaalin taloudellisen notkahduksen jälkimainingeissa, eivätkä yleisesti ottaen yritysten taloudelliset resurssit suosi vielä meitä kesätöihin haikailevia akateemikkoja samaan malliin kuin vielä kesällä 2008. Onneksi parempaan suuntaan ollaan jo menossa, mistä kiitos kuuluu myös suomalaisille kuluttajille. No mutta joka tapauksessa, varmasti vielä tässäkin vaiheessa kevättä osa opiskelijoista pureskelee kynsiään ja harrastaa armotonta työpaikan metsästystä virtuaalisten kanavien kautta. Hyvin suosittua on myös aloittaa nyt soittorumba erinäisiin mahdollisiin työpaikkoihin ja joutua varsinkin näin myöhäiskeväästä sitten kuuntelemaan kyllästymiseen asti ei-oota. Löytyypä yliopistoltamme myös joukko opiskelijoita, jotka ovat ainakin hiukan tyytymättömiä, vaikka ovat päässeet kesäksi ruokkimaan pankkitiliään. Olen itsekin kuullut usean opiskelijan suusta tämän hyvin ymmärrettävän toiveen; sormet syyhyäisivät jo päästä tekemään oman alan hommia kaikenlaisen kaupan kassatyön ja siivoilun sijasta. tottahan se vain on, että meidän kasvatustieteilijöiden varsinkin voi olla äärimmäisen vaikea päästä oman alan hommiin, verrattuna kohtalotovereihimme Tamkin puolella. Näiden kahden porukan lisäksi löytyy varmasti myös ihmisiä, jotka tuskastelevat ”työskentelypakon” kanssa. Ehkäpä he ennemmin opiskelisivat ja samalla vaikkapa näkisivät hiukan maailmaa matkustellen, mutta juuri niitä itselle tarpeellisten aineiden kesätenttejä ei kesäkuukausien aikana välttämättä ole ollenkaan suoritettavana ja siksi taloudellinen tilanne pakottaa juoksemaan työn perässä ja hautaamaan muut suunnitelmat.
Eli siis huolehdittavaa ja stressattavaa löytyy taas tänäkin kesänä, mutta olisiko sittenkin mahdollista tarkastella omaa työtilannetta, mikä se sitten sattuu olemaankaan, tuoreesta näkökulmasta, optimistisella asenteella. En ala saarnata tässä kaikenlaisen työkokemuksen hyödystä CV: ssä, mutta olen sitä mieltä, että työskentely eri aloilla voi myös laajentaa maailmankuvaa. Esim. asiakaspalvelijana törmää monenlaisiin elämäntilanteisiin ja - tarinoihin ja saattaa oppia suhtautumaan lempeämmin ihmisiin, joita tulee kadulla kävellessä helposti vain mulkoiltu halveksuvaan sävyyn. Niin sanotussa ruohonjuurityössä oppii myös arvostamaan käsillä tekemistä ja fyysistä työtä. Eihän tällaisesta elämänkokemuksesta voi mahdollisesti hallinnollisiin ja esimiestehtäviin päätyville opiskelijoille olla muuta kuin hyötyä.
No, palataanpas sitten taas näihin työn vieroksujiin, jotka haaveilisivat ”akateemisesta kesälomasta”. Ovatko he laiskoja ihmisiä, jotka eivät kehtaa panostaa edes omaan tulevaisuuteensa? Mielestäni eivät todellakaan. On väärin, että vaatimukset yhteiskunnassamme ovat menneet siihen, että jo opiskeluaikana pitäisi juosta kampukselta töihin ja sieltä taas harrastuksiin. Minusta nuorella aikuisella saa ja tulee olla aikaa myös tunnustella elämää, matkustella, haaveilla ja suunnitella. Tällaista ”turhaa” laiskottelua vaatii myös kuuminta hottia oleva innovatiivinen työskentely. Jos yhteiskuntamme haluaa tulevaisuuden Suomesta innovoijien teknologiakeskuksen, ei sen pitäisi ajaa nuoria aikuisiaan burn outiin.
Yksi kesä tai parikin ilman työpaikkaa ja työkokemusta opiskeluaikana ei siis välttämättä kaada maailmaa, vaan voi olla jopa mahdollisuus oman mielekkään elämänsuunnan ja elämänarvojen löytämiseen. Itse aion tänä kesänä kerätä työkokemusta ja oppia nauttimaan käytännössä tekemisen meiningistä, mutta ehkäpä ensi kesänä minut löytää au- pairina Keski-Euroopasta tai sitten ihan kotoisasti vaan Rosendahlin rannasta tenttiopuksen kanssa auringosta torkkumasta.
Mukavaa kesän odotusta ja inspiroivaa kesää kasvatustieteilijöille ja kaikille Panopticonin lukijoille töissä tai ”työttömänä”!!
-Anu Silvennoinen
Ensiksikin, elämme vielä globaalin taloudellisen notkahduksen jälkimainingeissa, eivätkä yleisesti ottaen yritysten taloudelliset resurssit suosi vielä meitä kesätöihin haikailevia akateemikkoja samaan malliin kuin vielä kesällä 2008. Onneksi parempaan suuntaan ollaan jo menossa, mistä kiitos kuuluu myös suomalaisille kuluttajille. No mutta joka tapauksessa, varmasti vielä tässäkin vaiheessa kevättä osa opiskelijoista pureskelee kynsiään ja harrastaa armotonta työpaikan metsästystä virtuaalisten kanavien kautta. Hyvin suosittua on myös aloittaa nyt soittorumba erinäisiin mahdollisiin työpaikkoihin ja joutua varsinkin näin myöhäiskeväästä sitten kuuntelemaan kyllästymiseen asti ei-oota. Löytyypä yliopistoltamme myös joukko opiskelijoita, jotka ovat ainakin hiukan tyytymättömiä, vaikka ovat päässeet kesäksi ruokkimaan pankkitiliään. Olen itsekin kuullut usean opiskelijan suusta tämän hyvin ymmärrettävän toiveen; sormet syyhyäisivät jo päästä tekemään oman alan hommia kaikenlaisen kaupan kassatyön ja siivoilun sijasta. tottahan se vain on, että meidän kasvatustieteilijöiden varsinkin voi olla äärimmäisen vaikea päästä oman alan hommiin, verrattuna kohtalotovereihimme Tamkin puolella. Näiden kahden porukan lisäksi löytyy varmasti myös ihmisiä, jotka tuskastelevat ”työskentelypakon” kanssa. Ehkäpä he ennemmin opiskelisivat ja samalla vaikkapa näkisivät hiukan maailmaa matkustellen, mutta juuri niitä itselle tarpeellisten aineiden kesätenttejä ei kesäkuukausien aikana välttämättä ole ollenkaan suoritettavana ja siksi taloudellinen tilanne pakottaa juoksemaan työn perässä ja hautaamaan muut suunnitelmat.
Eli siis huolehdittavaa ja stressattavaa löytyy taas tänäkin kesänä, mutta olisiko sittenkin mahdollista tarkastella omaa työtilannetta, mikä se sitten sattuu olemaankaan, tuoreesta näkökulmasta, optimistisella asenteella. En ala saarnata tässä kaikenlaisen työkokemuksen hyödystä CV: ssä, mutta olen sitä mieltä, että työskentely eri aloilla voi myös laajentaa maailmankuvaa. Esim. asiakaspalvelijana törmää monenlaisiin elämäntilanteisiin ja - tarinoihin ja saattaa oppia suhtautumaan lempeämmin ihmisiin, joita tulee kadulla kävellessä helposti vain mulkoiltu halveksuvaan sävyyn. Niin sanotussa ruohonjuurityössä oppii myös arvostamaan käsillä tekemistä ja fyysistä työtä. Eihän tällaisesta elämänkokemuksesta voi mahdollisesti hallinnollisiin ja esimiestehtäviin päätyville opiskelijoille olla muuta kuin hyötyä.
No, palataanpas sitten taas näihin työn vieroksujiin, jotka haaveilisivat ”akateemisesta kesälomasta”. Ovatko he laiskoja ihmisiä, jotka eivät kehtaa panostaa edes omaan tulevaisuuteensa? Mielestäni eivät todellakaan. On väärin, että vaatimukset yhteiskunnassamme ovat menneet siihen, että jo opiskeluaikana pitäisi juosta kampukselta töihin ja sieltä taas harrastuksiin. Minusta nuorella aikuisella saa ja tulee olla aikaa myös tunnustella elämää, matkustella, haaveilla ja suunnitella. Tällaista ”turhaa” laiskottelua vaatii myös kuuminta hottia oleva innovatiivinen työskentely. Jos yhteiskuntamme haluaa tulevaisuuden Suomesta innovoijien teknologiakeskuksen, ei sen pitäisi ajaa nuoria aikuisiaan burn outiin.
Yksi kesä tai parikin ilman työpaikkaa ja työkokemusta opiskeluaikana ei siis välttämättä kaada maailmaa, vaan voi olla jopa mahdollisuus oman mielekkään elämänsuunnan ja elämänarvojen löytämiseen. Itse aion tänä kesänä kerätä työkokemusta ja oppia nauttimaan käytännössä tekemisen meiningistä, mutta ehkäpä ensi kesänä minut löytää au- pairina Keski-Euroopasta tai sitten ihan kotoisasti vaan Rosendahlin rannasta tenttiopuksen kanssa auringosta torkkumasta.
Mukavaa kesän odotusta ja inspiroivaa kesää kasvatustieteilijöille ja kaikille Panopticonin lukijoille töissä tai ”työttömänä”!!
-Anu Silvennoinen
Jos tulee lätäkkö vastaan – kierrä se
Luin internetistä, että tutkijat epäilevät lisääntyvällä valon määrällä kenties olevan suurikin merkitys itsemurhien yleistymisen kanssa. He toteavat sen johtuvan todennäköisesti unihäiriöiden lisääntymisestä ja aivojen hormonien muutoksista. Itsemurhien määrä lähtee kuulemma kasvuun helmikuussa ja saavuttaa huippunsa kesäkuussa. Eli päinvastoin kuin luullaan, itsemurhien määrät eivät ole korkeimmillaan kaamoksen aikana.
Samassa artikkelissa todetaan myös, että lisääntyvän valon määrä on monien mielestä mahtavaa, kun energiaa tuntuu olevan aiempaa enemmän ja mielikin on positiivisempi. Onnellisten ihmisten näkeminen voi tosin olla masentuneelle kova paikka. Aivan kuin valo paljastaisi oman synkän tilanteen, johon on talven aikana saanut käpristyä.
Että sellaista. Toiset masentuvat. Valoa tulee ovista ja ikkunoista. Kokoajan paistaa. Talvella oli sentään pimeää. Täytyy vaihtaa paksu toppatakkikin kevyempään. Ja kun ulos lähtee kävelemään, siellä näyttääkin kamalalta. On likaista lunta. Ja lumen alta paljastuneita roskia. Kaikenmaailman pillimehuja. Ja rikki menneitä pyöriä. Jätetty nyt sitten lojumaan ojan reunalle. Oikein kiva. Ja kun lumet sulaa, on märkää. Joka paikassa on lätäköitä. On mutaistakin. Hyi. Puissa ei ole edes lehtiä alkukeväästä. Talvella ne näyttivät vielä siedettäviltä, kun niissä oli lunta. Nyt ne vain töröttävät maasta taivasta kohti. Oksat sojottavat minne mikäkin. Rumia ovat puutkin keväällä.
Toiset ovat innoissaan. Voi että, kun on mukavaa. Kevät tulee. Ja aurinko paistaa. Valoa, valoa enemmän valoa. Ja keväällä kaikki näyttää niin kauniilta. Vaikka onkin niitä roskia. Ja likaista lunta. Ja märkää. Mutaista. Paljaita puita. On on, mutta innokkaat eivät välitä. Onhan siellä ulkona paljon muutakin. Näkyy vihdoinkin jotain vihreää. On ojia, joissa on vettä. Vaikka onkin kuraista, niin nätti on oja. Ja on kukkia. On valkovuokkoja. Ja voi, leskenlehtiä. Se on aina varma kevään merkki, kun törmää ensimmäiseen. Se ei ole edes kaunis kukka, mutta kun se on kevään ensimmäinen niin se näyttää hyvinkin kauniilta. Sillä on jokin merkitys, joka tekee siitä kauniin. Kaunis kukka siis.
Jos ajattelet, että kevät on ihan tyhmä, niin lopetahan se ajattelu. Tulee parempi mieli. Jos tulee lätäkkö vastaan, kierrä se. Jos on mutaista, laita kumisaappaat jalkaan. Jos on roskia maassa, kerää ne pois. Jos on rumia puita, anna niille aikaa. Lehden kasvavat kyllä, viikko tai pari ja niissä alkaa jo näkyä jotain vihreää.
Eikä siinä vielä mitään, että on ulkona olo kamalaa. Mutta kun meinaa muutenkin olla hiukan kamalaa. Ei enää ajatus ”nämä pari viikkoa kun vielä jaksan, niin sitten alkaa kesäloma” oikein lohduta. Koska ne pari viikkoa ovat lähes sietämättömiä. Esseen palautuksia. Ryhmätöitä. Esitelmiä. Tenttejä. Tenttejä. Tenttejä. Huhheijaa. Ja palkintohan on mitä mieluisin. Kolme kuukautta työn tekoja. Tai sama määrä opiskelua. Hieman lisää tenttejä siis. Ole siinä nyt sitten iloinen ja innostunut.
Ja mehän olemme. Emme luovuta. Kierrämme tasan tarkkaan jokaisen lätäkön. Emme välitä roskista tai mutaisista teistä. Annamme puille aikaa. Palautamme jokaisen esseen ajoissa. Teemme kaikki ryhmätyöt valmiiksi. Pidämme esitelmät. Ja tentimme jokaisen eteen tulevan tentin. Koska luovuttaa ei saa.
-Riikka Koskinen
Ps. Nyt voit viedä puutarhatontut talven suojista ulkoilmaan. Ne tarkenevat kyllä.
Linkit:
http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/terveys.asp?id=2022431
http://plaza.fi/ellit/liikunta-ja-terveys/liikunta-ja-hyvaolo/kevat-ei-pirista-kaikkia
Samassa artikkelissa todetaan myös, että lisääntyvän valon määrä on monien mielestä mahtavaa, kun energiaa tuntuu olevan aiempaa enemmän ja mielikin on positiivisempi. Onnellisten ihmisten näkeminen voi tosin olla masentuneelle kova paikka. Aivan kuin valo paljastaisi oman synkän tilanteen, johon on talven aikana saanut käpristyä.
Että sellaista. Toiset masentuvat. Valoa tulee ovista ja ikkunoista. Kokoajan paistaa. Talvella oli sentään pimeää. Täytyy vaihtaa paksu toppatakkikin kevyempään. Ja kun ulos lähtee kävelemään, siellä näyttääkin kamalalta. On likaista lunta. Ja lumen alta paljastuneita roskia. Kaikenmaailman pillimehuja. Ja rikki menneitä pyöriä. Jätetty nyt sitten lojumaan ojan reunalle. Oikein kiva. Ja kun lumet sulaa, on märkää. Joka paikassa on lätäköitä. On mutaistakin. Hyi. Puissa ei ole edes lehtiä alkukeväästä. Talvella ne näyttivät vielä siedettäviltä, kun niissä oli lunta. Nyt ne vain töröttävät maasta taivasta kohti. Oksat sojottavat minne mikäkin. Rumia ovat puutkin keväällä.
Jos ajattelet, että kevät on ihan tyhmä, niin lopetahan se ajattelu. Tulee parempi mieli. Jos tulee lätäkkö vastaan, kierrä se. Jos on mutaista, laita kumisaappaat jalkaan. Jos on roskia maassa, kerää ne pois. Jos on rumia puita, anna niille aikaa. Lehden kasvavat kyllä, viikko tai pari ja niissä alkaa jo näkyä jotain vihreää.
Eikä siinä vielä mitään, että on ulkona olo kamalaa. Mutta kun meinaa muutenkin olla hiukan kamalaa. Ei enää ajatus ”nämä pari viikkoa kun vielä jaksan, niin sitten alkaa kesäloma” oikein lohduta. Koska ne pari viikkoa ovat lähes sietämättömiä. Esseen palautuksia. Ryhmätöitä. Esitelmiä. Tenttejä. Tenttejä. Tenttejä. Huhheijaa. Ja palkintohan on mitä mieluisin. Kolme kuukautta työn tekoja. Tai sama määrä opiskelua. Hieman lisää tenttejä siis. Ole siinä nyt sitten iloinen ja innostunut.
Ja mehän olemme. Emme luovuta. Kierrämme tasan tarkkaan jokaisen lätäkön. Emme välitä roskista tai mutaisista teistä. Annamme puille aikaa. Palautamme jokaisen esseen ajoissa. Teemme kaikki ryhmätyöt valmiiksi. Pidämme esitelmät. Ja tentimme jokaisen eteen tulevan tentin. Koska luovuttaa ei saa.
-Riikka Koskinen
Ps. Nyt voit viedä puutarhatontut talven suojista ulkoilmaan. Ne tarkenevat kyllä.
Linkit:
http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/terveys.asp?id=2022431
http://plaza.fi/ellit/liikunta-ja-terveys/liikunta-ja-hyvaolo/kevat-ei-pirista-kaikkia
Uunot Epsanjassa
¡Buenas!
Kirjoittelemme tätä tekstiä bussissa matkalla takaisin Sevillaan; olemme juuri viettäneet viikon aurinkorannikolla Karin vanhempien kanssa. Bussin radiossa pauhaa periespanjalainen musiikki ja ikkunasta vilisee upeat näkymät Sierra Nevadan vuoristosta. Häivähdys koti-ikävästä pyörii mielessä. Pilvet alkavat rakoilla ja aurinko valtaa Andalusian. Pian muistamme, että ensi viikolla alkaa karnevaalit; mieli kirkastuu.
Olemme siis kaksi kasvatustieteilijää, jotka lähtivät kevääksi vaihto-opiskelemaan Espanjaan, Sevillaan. Lähdimme reissuun tammikuun lopussa ja olemme nyt viettäneet Andalusiassa noin kolme kuukautta. Kokemus on todellakin ollut vailla vertaa.
Ensipuraisu ja majoitus
Tammikuun 25. päivä pakkasimme kapsäkkimme ja otimme halvat lennot kohti etelää. Suunnaton lähtöjännitys oli purkautunut jo viikkojen ajan irrationaalisina kiukkupuuskina; edessä olisi suuri seikkailu. Pitkän matkustuksen jälkeen saavuimme Sevillaan, jossa meillä oli varattuna hostelli viikoksi; sieltä käsin tekisimme tiedusteluretkiä Sevillan sykkeeseen. Iltapäivisin vietimme siestaa etsien netistä asuntoilmoituksia sekä nauttimalla auringosta hostellin kattoterassilla. Noin 30 puhelun ja 40 hysteerisen nauruhepulin jälkeen pääsimme katsomaan erästä kämppää. Kartta kädessä suunnistimme keskustan toiselle puolelle, jossa meitä odotti suuri tammiportti ja sen takana harmahtunut espanjalaisherra sekä pirteä ruotsalaistyttö tulkkina. Asunnon hinta määräytyi henkilöiden mukaan, joten yhden hengen huoneen hinta oli tuplasti kalliimpi jos siinä asui kaksi henkeä. Emme siis ottaneet ensimmäistä asuntoa, sillä yksi kolkko huone pimeällä sisäpihalla olisi maksanut 500 euroa. Asuntojahti siis jatkui vielä.
Seuraavalla viikolla saimme järjestetyksi toisen asuntonäytön ja kävimme katsomassa keskustasta kämppää, josta sitten päädyimmekin vuokraamaan huoneen. Hintaa huoneelle tuli yhteensä 550e/kk, mutta hintaan sisältyy siivooja, sähkö, vesi ja interneeeetti. Talo, jossa vieläkin asumme on nelikerroksinen (jos kattoterassi lasketaan mukaan) ja asumme itse kolmannessa kerroksessa. Talossa asuu muitakin vaihtareita, joten meillä on hyvät mahdollisuudet oppia kieltä. Huoneessamme on kaksi ikkunaa/ranskalaista parveketta ja yksi pistorasia. Lisäksi meillä on aitamainen ovirakennelma; ts. huoneeseen tullaan sisälle eteisestä, joka on vessakoppi-tyylinen lastulevyrakennelma, jossa ei ole kattoa, eikä seiniä ylös asti...jos ymmärrät mitä selityksellä tarkoitamme ajatusmaailmamme ovat identtiset. Huoneessa on myös tehokas ilmastointi ts. huonot tiivisteet ikkunoissa/ovissa. Saimme aluksi nukkua pipot päässä, villasukat jalassa, peitot ja makuupussit päällä ja paksut paidat yllämme. Aamuisin hiusvahakin oli kohmettunut betoniksi.
Huone tuntui aluksi kovin kolkolta ja tyhjältä, joten päätimme hakea paikallisesta Ikeasta pussillisen pohjoismaata. Ostimme siis peitot, lakanat ja pari lamppua. Retkellä pääsimme myös maistamaan "tyypillisiä" ruotsalaisia tapaksia, eli TIETENKIN friteerattua perunamuusia, ketsupilla ja sipulirouheella. (???)
Matkalla Ikeaan törmäsimme myös ensimmäiseen todelliseen slummiin; valtatien vieressä olevaan hökkelikylään. Siitä ei jäänyt mitään hyvää sanottavaa.
Eräänä iltana eksyimme erääseen paikalliseen opiskelija-asuntolaan hieman hämäriin kekkereihin. Noin viidentoista hengen asumuksessa oli arviolta 150 henkeä, joista satakunta oli talon katolla. Rappukäytävässä musiikki pauhasi täysillä ja vessat lainehtivat. Talo muistutti erehdyttävän paljon suomalaisia yökerhoja. Toki tuollainen paikka voi olla hauska, jos siellä on vieraana, mutta asukkaana voisimme kuvitella tarvitsevamme rauhoittavia lääkkeitä, tukkupaketin korvatulppia ja mahdollisesti köydenpätkän. Palattuamme noista infernaalisista kemuista kämpille, alkoi oma majoituksemme tuntua kummasti kodikkaammalta.
Byrokratiaa ja sairastelua
Kämpän etsimisen lisäksi ensimmäiset viikot kuluivat pääosin tutustumisen merkeissä, virallisten asioiden hoitamisessa ja kulttuuriin totuttelemisessa. Erityisesti siestan viettäminen vaati hieman totuttelemista. Noin klo 14 edelleen klo 17.30 asti vietetään siestaa. Mielenkiintoinen aika sinällään, kun tyypillinen suomalainen olisi juuri tuolloin pirteimmillään hoitamassa asioita. Saimme siis yleensä päivän aikana hoidettua korkeintaan yhden asian. Ja vielä juuri ja juuri ennen siestan alkamista. Sen jälkeen yleensä metsästimme jotakin syömistä, odotimme siestan loppumista, kyllästyimme odottamiseen, väsähdimme ja pian tajusimmekin että on liian myöhäistä hoitaa enää mitään asioita. Pues, mañana! Pian siestaankin tottui ja opimme jopa nauttimaan jokapäiväisestä lepotauosta. Turististatuksesta emme kuitenkaan päässeet vielä hetkeen irti, sillä kuljimme kartta kädessä ja suoritimme ostoksemme tietenkin kalleimmissa paikoissa.
Ennen koulun alkamista päätimme etsiä käsiimme paikallisen Atalpan. Kasvatustieteiden laitos osoittautui suhteellisen ränsistyneeksi rakennukseksi, joten olonsa tunsi heti kotoisaksi. On ilmeisesti olemassa jonkinlainen yleinen sääntö, etteivät kasvatustieteen laitokset ole komeimmasta päästä. Tosin täytyy myöntää, että sisäpihan puutarha sai silmät säkenöimään.
Pian Sevillaan saapui uusi suomalainen vahvistus Hämeenlinnan OKLsta, Iida-Maria. Tuttavallisemmin Iida, asustaa meidän talomme alakerroksessa. Edessä oli jälleen byrokraattisten asioiden hoitamista. Yllätykseksemme asioiminen yliopistolla onnistui englanninkielellä oikein mukavasti. Toistaiseksi asiat olivat kuitenkin menneet vähän liiankin sutjakasti, ja nyt erinäiset vaikeudet alkoivat ilmaantua. Leimoja piti hakea sieltä täältä, ja allekirjoituksia tuolta. Asiaa ei helpottanut se, että ERASMUS-info pidettiin espanjaksi ja vain päivää ennen deadlinea. Kursseja valitsimme sen mukaan, mitä epäselviltä nettisivuilta, ja Iidan kaveriltaan saamista neuvoista ymmärsimme. Eli toistaiseksi opistosuunnitelmamme koostui englanninkursseista, espanjan peruskurssista ja jalkapallon teoriasta ja käytännöstä.
Noihin aikoihin Kari myös sairastui poskiontelotulehdukseen. Soitimme matkavakuutuksen osoittamalle lääkärille, mutta saimme ajan suhteellisen pitkän ajan päähän. Poskionteloiden ollessa pamahtamispisteessä, päätimme marssia suoraan ensimmäisen lääkärin puheille. Paikallisen terveyskeskuksen vastaanotossa hommat sujuivat suorastaan yllättävän ripeästi. Pyysimme päästä englantia puhuvan lääkärin pakeille, ja näin todella kävikin. Tohtorin englanninkielen taso tosin rajoittui numeroiden osaamiseen. Hetken espanjankielisen oiresönkkäyksen jälkeen ja sen kummemmin tutkimatta lääkäri määräsi viiden päivän antibioottikuurin poskiontelontulehdukseen. Hyväksyimme mukisematta, sillä olimme itse tehneet saman kotidiagnoosin.
Yllätykseksemme lääkärikäyntimme ei maksanutkaan mitään, vaan selvisimme näyttämällä kansainvälistä Kela-korttia. Lääkkeetkin tulivat maksamaan vain 15,55 EUR, jotka matkavakuutus korvasi. Matkavakuutus on osoittautunut yllättävän käteväksi, sillä olemme muutaman kerran joutuneet turvautumaan lääkärin neuvoihin.
Kielen puhuminenkin alkoi vähitellen parantua, kun pyrimme kommunikoimaan kämppistemme kanssa. Toki muutama viinilasillinen joudutti prosessia. Tällä hetkellä taloamme majoittaa kolme suomalaista(meidät mukaan lukien), kolme ranskalaista, kaksi italialaista, yksi katalaani, kaksi puolalaista, yksi britti ja yksi belgialainen. Talossamme pyörii siis monenlaista vaihtaria, niin entisiä asukkaita, kuin heidän kavereitaankin.
Sääilmiöt
Aluksi näytti myös siltä, että Sevillassa sataa vain keskiviikkoisin, sillä jokaisena keskiviikkona satoi ainakin jossain määrin. Tosin ERASMUS-infossa väitettiin tämän vuoden olleen jopa yllättävän sateinen. No joo, onhan se aika erikoista, jos talvella sataa pari kertaa kuukaudessa.
Pian sateet alkoivat kuitenkin ilmaantua muinakin päivinä ja maailmanlopun ilmoja alkoi olla jopa siinä määrin, että Ylekin siitä uutisoi. Vettä siis tosiaan tuli monta viikkoa putkeen ja kymmenen päivän sääennusteessa vain yhdelle päivälle oli luvattu pelkästään pilvistä. Aloimme jopa luulla, että aurinkoinen ja lämmin Espanja oli pelkkä tornihuhu.
Vaikka säät olivatkin suomalaisittain kesäisiä, ei sopinut valittaa, sillä meidän kokemat sääilmiöt olivat olleet suhteellisen mietoja verrattuna esimerkiksi Malagan tulviin, jossa vesiraja oli noussut jopa ensimmäiseen kerrokseen asti ja ihmisiä jouduttiin evakuoimaan helikoptereilla, tai Madridin lumisateisiin jotka kuulemma lamauttivat suuren osan liikenteestä).
Oli mielenkiintoista seurata eteläespanjalaisten suhtautumista lumisateeseen, jota hehkutettiin monta päivää uutislähetyksissä. Siellä Suomessa se taisi olla melkoisen tuttu elementti viime talvena, vai mitä?
Kaiken kaikkiaan oli siis oltava tyytyväinen, ettei tarvinnut lähteä yliopistolle räpylät tai sukset jalassa; rimpula sateenvarjo riitti.
Tapastelu
Yksi mielenkiintoiseksi osoittautunut osa espanjalaista kulttuuria oli tapasten syöminen, eli tapastelu. Tai oikeastaan mielenkiintoista oli se, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Yritimme useaan otteeseen löytää hyvää, tai oikeastaan mitä tahansa paikkaa, jossa voisimme nauttia paikalliseen tapaan tapaksia. Ensimmäisenä päivänämme Sevillassa onnistuimme tilaamaan tapakset muitta mutkitta, mutta nyt siitä oli muodostunut jonkinasteinen ongelma. Ilmeisesti elimme täysin eri ruokailurytmissä, sillä saimme jatkuvasti vastaukseksi "Ei olé!". Eräänäkin lauantaina olimme kaupungilla, kun nälkä yllätti. Muistimme matkan varrelta paikan, jossa oli suuret mainokset upeista pasta-annoksista, herkullisista tapaksista ja muista oheisista, joten päätimme suunnata kohti kyseistä syöttölää. Ravintolaan saavuttuamme istuimme pöytään ja aloimme selata ruokalistaa. Palvelua ei kuitenkaan kuulunut, joten päätimme mennä baaritiskille esittämään tilauksemme. Siellä meitä tervehti nuori nainen, joka sanoi, että voisimme saada vain valmisdonitseja. Kun yritimme kysyä, koska keittiö olisi auki ja koska ruokaa saisi, vastasi nainen tylysti: "¡No!". Kun näitä kokemuksia oli pohjalla muutama, alkoi myös tyypillinen suomalainen vainoharhaisuus nostaa päätään: "Emmekö me kelpaa espanjalaisten ravintoloihin?"
Emme kuitenkaan luovuttaneet, vaan suuntasimme erääseen tapaspaikkaan, johon kaikki kansalaisuudet ovat tervetulleita; eli McDonald'siin. Kyllä amerikkalaiset osaavat! Espanjan tyypillinen tapasperinne juontaa juurensa siihen, kuinka baarinpitäjät peittivät tarjoamansa juomat pienillä lautasilla tai kansilla, jotteivät hyönteiset pääsisi juomiin. Pian lautasille alettiin myös laittaa pientä purtavaa. Sana tapas itse asiassa tuleekin tapar –verbistä, joka tarkoittaa peittämistä tai sulkemista kannen alle.
Opiskelut ja muuta hölynpölyä
Pian tuli myös aika aloittaa opintomme yliopistolla. Ensimmäinen luentomme oli englantilaisen filologian puhekurssi. Tuntui eriskummalliselta, että opettaja puhui vain espanjalta kuulostavaa kieltä; pian tajusimme erehtyneemme italian kurssille. Naurun saattelemana siirryimme viereiseen luokkaan, jossa lähes ensimmäistä kertaa todella ymmärsimme jotakin.
Kurssit ovat olleet oikein mukavia, ja vähintäänkin erilaisia kuin Tampereella. Puhekurssilla lauloimme yhdessä Tom Jonesin It's Not Unusal-kappaletta ja kirjoituskurssilla (, joka muuten pidetään ma-ke klo 20-21) mietimme, millainen otsikko on hyvä. Samaisella viikolla oli myös aika aloittaa kasvatustieteen opinnot. Maanantaina menimme urheasti jalkapallo/käsipallo –kurssin teoriatunnille. Kovin paljoa emme siitä ymmärtäneet, kun Patrick Dempseyn (pojat, se on joku Greyn anatomia-tyyppi) näköinen atleetti suolsi espanjaa kymmenen sanaa sekunnissa. Yhteinen kieli löytyi vasta, kun katsoimme käsipallovideoita YouTubesta. Hämmentyneenä edellisestä kurssista, menimme kokeilemaan Expresión Corporal –kurssia (ruumiillinen ilmaisu). Tämä kurssi oli vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kokemus. Saavuimme kurssille hieman myöhässä ja hieman hilpeällä tuulella, sillä yrittäessämme kysyä opettajalta olemmeko oikealla tunnilla, repesimme molemmat nauramaan. Koko 40 henkinen luokka yhtyi nauruun ja aplodeerasi meille opettajan esiteltyä meidät. Tälläkään kertaa emme ymmärtäneet juuri mitään, mutta teimme kaikki liikkeet kiltisti perässä ja esitimme sujuvasti kirjoittavamme muistiinpanoja muiden mukana.
Kävimme myös espanjankurssin tasokokeessa, eli alkutestissä, jossa katsottiin millä tasolla osaamme espanjaa, ja miltä tasolta meitä lähdettäisiin opettamaan. Karille tuo kyseinen testi oli täyttä ajanhukkaa, sillä hän ei edes ymmärtänyt tehtävänantoja kunnolla; nollataso kutsui. Tästä huolimatta hän kuitenkin istui sitkeästi paikallaan koko tuon ajan, sillä ei kehdannut olla ensimmäinen sadasta, joka poistuu. Tiia sen sijaan teki tehtävät ja selvitti tiensä kakkostasolle. Samaisella retkellä Kari vihdoin rohkaistui ja poimi katuja reunustavista appelsiinipuista itselleen aidon luomuappelsiinin. Mutta uskokaa pois, ne ei ole niin hyviä kuin luulisitte; puoli kourallista siemeniä ja maku kuin puolukan ja sitruunan sekoituksella.
Lisää sääilmiöistä
Tähän väliin pieni sivumaininta espanjalaisesta meteorologiasta: paikalliset sääennustukset saattavat useinkin heittää häränpyllyä. Vaikka olisi luvattu rankkasateita, saattaisi paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, ja toisinpäin.
Muutaman viikon monsuunin jälkeen kesä kuitenkin vihdoin saapui Sevillaan. Uutisissa luvattiin vihdoin paranevaa säätä koko Espanjaan ja tällä kertaa arvailut osuivat oikeaan. Elohopea on kohonnut parhaimmillaan +32°C korkeudelle. Hullaantuneina auringosta ja lämmöstä poltimme poskipäämme ja käsivartemme jo ensimmäisinä päivänä. Yllätykseksemme lämpötila ei juurikaan laskenut iltaa kohden; Karin kävellessä espanjan tunnille (n. 18.00) lämpötila pysytteli helposti yli 30°C ja palatessakin lämpömittari oli näyttänyt vielä 29 astetta. Täällä myös auringonpaiste on hieman polttavampi kuin Suomessa; viiden minuutin jälkeen suorastaan tuntee kuinka iho kärventyy. Odotamme innolla ja kauhulla kesän lämpötiloja, jotka voivat kuulemma helpostikin nousta yli 40 asteen. Huh! ¡Qué calor!
Kulttuuria ja hengenravintoa
Pääsiäisenä pääsimme nauttimaan hengen ravintoa Semana Santan merkeissä. Semana Santa on tapahtumana Sevillassa erittäin suuri ja vaikuttava; ainakin paikallisten mielestä. Tätä pyhää viikkoa on hehkutettu jo kuukausia etukäteen. Lapset ilmoitetaan erilaisiin veljeskuntiin jo ennen syntymää ja nämä veljeskunnat sitten osallistuvat pääsiäiskulkueisiin joka vuosi. Kulkueissa soi surumielinen marssimusiikki, kuljetaan kynttilät kädessä ja kannetaan valtavia Jeesus-veistoksia. Keskusta oli jopa osittain suljettuna vain sen takia, että innokkaimmat halusivat ostaa istumapaikkoja kulkueita varten. Jos aikoi päästä paikasta A paikkaan B, oli katsottava kulkueaikatauluja ja yksityisten katsomoiden sijainnit ja sen jälkeen päättää kierrätkö keskustan oikealta vai vasemmalta puolelta.
Kaikki tämä alkuhypetys sai mielenkiintomme heräämään ja lähdimme italialaispainotteisessa joukossa suuntaamaan kohti kulkueiden reittejä. Odotettuamme yli tunnin tungeksivassa väkijoukossa näimme kuinka Klu Klux Klanin näköiset hiippalakkihyypiöt tulivat ulos kirkosta kynttilät kädessä, ja voimme sanoa, että antikliimaksi oli melkoinen. Tätä emme tietenkään voineet näyttää muille seurueemme jäsenille, sillä hurmaantuneet italialaisjäsenet pläräilivät jo esitevihkosiaan suunnitellakseen seuraavan kulkueen etsimistä. Seurasimme porukassa vielä yhden kulkueen, jonka jälkeen siirryimme yöpuulle noin kello neljältä aamulla. Seuraavana päivänä päätimme jättää kulkueet väliin ja lähdimme läheiseen supermarkettiin ostamaan grilliä ja sangriaa. Illalla vietimmekin upeat grillijuhlat kattoterassilla kämppistemme kanssa; ranskalaiset tekivät sangriaa, jokainen grillasi omat ruokansa ja me opetimme kaikille Mölkyn™ pelaamista. Lasit helisivät, sillä italialaisedustuksella oli vaikeuksia hahmottaa pelissä pärjäämisen olevan enemmän kiinni taidosta kuin voimasta.
Summa summarum
Vaihtomme on nyt suurin piirtein puolivälissä. Se, mitä aiomme tehdä jälkimmäisellä puoliskolla on vielä suunnitteluasteella, mutta todennäköisesti reissaamme pitkin Espanjaa ja lopulta palaamme Suomeen Interrail-lipun voimin. Syksyllä palaamme takaisin yliopistolaisen arkeen mahtavien muistojen saattelemana.
Vaihtoon lähteminen on ainakin tähän asti ollut ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistämme. Olemme oppineet paljon uusista kulttuureista, ihmisistä ja jopa itsestämme; saaneet roppakaupalla uusia ystäviä eri puolilta maailmaa ja nähneet yhtä jos toistakin. Suosittelemme vaihtoon lähtemistä kaikille, jopa vihamiehillemme. Se todella avartaa mieltäsi.
Mukavaa, että jaksoit lukea loppuun asti.
Kaikkea hyvää kaikille,
Kari ja Tiia
Kirjoittelemme tätä tekstiä bussissa matkalla takaisin Sevillaan; olemme juuri viettäneet viikon aurinkorannikolla Karin vanhempien kanssa. Bussin radiossa pauhaa periespanjalainen musiikki ja ikkunasta vilisee upeat näkymät Sierra Nevadan vuoristosta. Häivähdys koti-ikävästä pyörii mielessä. Pilvet alkavat rakoilla ja aurinko valtaa Andalusian. Pian muistamme, että ensi viikolla alkaa karnevaalit; mieli kirkastuu.
Olemme siis kaksi kasvatustieteilijää, jotka lähtivät kevääksi vaihto-opiskelemaan Espanjaan, Sevillaan. Lähdimme reissuun tammikuun lopussa ja olemme nyt viettäneet Andalusiassa noin kolme kuukautta. Kokemus on todellakin ollut vailla vertaa.
Ensipuraisu ja majoitus
Tammikuun 25. päivä pakkasimme kapsäkkimme ja otimme halvat lennot kohti etelää. Suunnaton lähtöjännitys oli purkautunut jo viikkojen ajan irrationaalisina kiukkupuuskina; edessä olisi suuri seikkailu. Pitkän matkustuksen jälkeen saavuimme Sevillaan, jossa meillä oli varattuna hostelli viikoksi; sieltä käsin tekisimme tiedusteluretkiä Sevillan sykkeeseen. Iltapäivisin vietimme siestaa etsien netistä asuntoilmoituksia sekä nauttimalla auringosta hostellin kattoterassilla. Noin 30 puhelun ja 40 hysteerisen nauruhepulin jälkeen pääsimme katsomaan erästä kämppää. Kartta kädessä suunnistimme keskustan toiselle puolelle, jossa meitä odotti suuri tammiportti ja sen takana harmahtunut espanjalaisherra sekä pirteä ruotsalaistyttö tulkkina. Asunnon hinta määräytyi henkilöiden mukaan, joten yhden hengen huoneen hinta oli tuplasti kalliimpi jos siinä asui kaksi henkeä. Emme siis ottaneet ensimmäistä asuntoa, sillä yksi kolkko huone pimeällä sisäpihalla olisi maksanut 500 euroa. Asuntojahti siis jatkui vielä.
Seuraavalla viikolla saimme järjestetyksi toisen asuntonäytön ja kävimme katsomassa keskustasta kämppää, josta sitten päädyimmekin vuokraamaan huoneen. Hintaa huoneelle tuli yhteensä 550e/kk, mutta hintaan sisältyy siivooja, sähkö, vesi ja interneeeetti. Talo, jossa vieläkin asumme on nelikerroksinen (jos kattoterassi lasketaan mukaan) ja asumme itse kolmannessa kerroksessa. Talossa asuu muitakin vaihtareita, joten meillä on hyvät mahdollisuudet oppia kieltä. Huoneessamme on kaksi ikkunaa/ranskalaista parveketta ja yksi pistorasia. Lisäksi meillä on aitamainen ovirakennelma; ts. huoneeseen tullaan sisälle eteisestä, joka on vessakoppi-tyylinen lastulevyrakennelma, jossa ei ole kattoa, eikä seiniä ylös asti...jos ymmärrät mitä selityksellä tarkoitamme ajatusmaailmamme ovat identtiset. Huoneessa on myös tehokas ilmastointi ts. huonot tiivisteet ikkunoissa/ovissa. Saimme aluksi nukkua pipot päässä, villasukat jalassa, peitot ja makuupussit päällä ja paksut paidat yllämme. Aamuisin hiusvahakin oli kohmettunut betoniksi.
Huone tuntui aluksi kovin kolkolta ja tyhjältä, joten päätimme hakea paikallisesta Ikeasta pussillisen pohjoismaata. Ostimme siis peitot, lakanat ja pari lamppua. Retkellä pääsimme myös maistamaan "tyypillisiä" ruotsalaisia tapaksia, eli TIETENKIN friteerattua perunamuusia, ketsupilla ja sipulirouheella. (???)
Matkalla Ikeaan törmäsimme myös ensimmäiseen todelliseen slummiin; valtatien vieressä olevaan hökkelikylään. Siitä ei jäänyt mitään hyvää sanottavaa.
Eräänä iltana eksyimme erääseen paikalliseen opiskelija-asuntolaan hieman hämäriin kekkereihin. Noin viidentoista hengen asumuksessa oli arviolta 150 henkeä, joista satakunta oli talon katolla. Rappukäytävässä musiikki pauhasi täysillä ja vessat lainehtivat. Talo muistutti erehdyttävän paljon suomalaisia yökerhoja. Toki tuollainen paikka voi olla hauska, jos siellä on vieraana, mutta asukkaana voisimme kuvitella tarvitsevamme rauhoittavia lääkkeitä, tukkupaketin korvatulppia ja mahdollisesti köydenpätkän. Palattuamme noista infernaalisista kemuista kämpille, alkoi oma majoituksemme tuntua kummasti kodikkaammalta.
Byrokratiaa ja sairastelua
Kämpän etsimisen lisäksi ensimmäiset viikot kuluivat pääosin tutustumisen merkeissä, virallisten asioiden hoitamisessa ja kulttuuriin totuttelemisessa. Erityisesti siestan viettäminen vaati hieman totuttelemista. Noin klo 14 edelleen klo 17.30 asti vietetään siestaa. Mielenkiintoinen aika sinällään, kun tyypillinen suomalainen olisi juuri tuolloin pirteimmillään hoitamassa asioita. Saimme siis yleensä päivän aikana hoidettua korkeintaan yhden asian. Ja vielä juuri ja juuri ennen siestan alkamista. Sen jälkeen yleensä metsästimme jotakin syömistä, odotimme siestan loppumista, kyllästyimme odottamiseen, väsähdimme ja pian tajusimmekin että on liian myöhäistä hoitaa enää mitään asioita. Pues, mañana! Pian siestaankin tottui ja opimme jopa nauttimaan jokapäiväisestä lepotauosta. Turististatuksesta emme kuitenkaan päässeet vielä hetkeen irti, sillä kuljimme kartta kädessä ja suoritimme ostoksemme tietenkin kalleimmissa paikoissa.
Ennen koulun alkamista päätimme etsiä käsiimme paikallisen Atalpan. Kasvatustieteiden laitos osoittautui suhteellisen ränsistyneeksi rakennukseksi, joten olonsa tunsi heti kotoisaksi. On ilmeisesti olemassa jonkinlainen yleinen sääntö, etteivät kasvatustieteen laitokset ole komeimmasta päästä. Tosin täytyy myöntää, että sisäpihan puutarha sai silmät säkenöimään.
Pian Sevillaan saapui uusi suomalainen vahvistus Hämeenlinnan OKLsta, Iida-Maria. Tuttavallisemmin Iida, asustaa meidän talomme alakerroksessa. Edessä oli jälleen byrokraattisten asioiden hoitamista. Yllätykseksemme asioiminen yliopistolla onnistui englanninkielellä oikein mukavasti. Toistaiseksi asiat olivat kuitenkin menneet vähän liiankin sutjakasti, ja nyt erinäiset vaikeudet alkoivat ilmaantua. Leimoja piti hakea sieltä täältä, ja allekirjoituksia tuolta. Asiaa ei helpottanut se, että ERASMUS-info pidettiin espanjaksi ja vain päivää ennen deadlinea. Kursseja valitsimme sen mukaan, mitä epäselviltä nettisivuilta, ja Iidan kaveriltaan saamista neuvoista ymmärsimme. Eli toistaiseksi opistosuunnitelmamme koostui englanninkursseista, espanjan peruskurssista ja jalkapallon teoriasta ja käytännöstä.
Noihin aikoihin Kari myös sairastui poskiontelotulehdukseen. Soitimme matkavakuutuksen osoittamalle lääkärille, mutta saimme ajan suhteellisen pitkän ajan päähän. Poskionteloiden ollessa pamahtamispisteessä, päätimme marssia suoraan ensimmäisen lääkärin puheille. Paikallisen terveyskeskuksen vastaanotossa hommat sujuivat suorastaan yllättävän ripeästi. Pyysimme päästä englantia puhuvan lääkärin pakeille, ja näin todella kävikin. Tohtorin englanninkielen taso tosin rajoittui numeroiden osaamiseen. Hetken espanjankielisen oiresönkkäyksen jälkeen ja sen kummemmin tutkimatta lääkäri määräsi viiden päivän antibioottikuurin poskiontelontulehdukseen. Hyväksyimme mukisematta, sillä olimme itse tehneet saman kotidiagnoosin.
Yllätykseksemme lääkärikäyntimme ei maksanutkaan mitään, vaan selvisimme näyttämällä kansainvälistä Kela-korttia. Lääkkeetkin tulivat maksamaan vain 15,55 EUR, jotka matkavakuutus korvasi. Matkavakuutus on osoittautunut yllättävän käteväksi, sillä olemme muutaman kerran joutuneet turvautumaan lääkärin neuvoihin.
Kielen puhuminenkin alkoi vähitellen parantua, kun pyrimme kommunikoimaan kämppistemme kanssa. Toki muutama viinilasillinen joudutti prosessia. Tällä hetkellä taloamme majoittaa kolme suomalaista(meidät mukaan lukien), kolme ranskalaista, kaksi italialaista, yksi katalaani, kaksi puolalaista, yksi britti ja yksi belgialainen. Talossamme pyörii siis monenlaista vaihtaria, niin entisiä asukkaita, kuin heidän kavereitaankin.
Sääilmiöt
Aluksi näytti myös siltä, että Sevillassa sataa vain keskiviikkoisin, sillä jokaisena keskiviikkona satoi ainakin jossain määrin. Tosin ERASMUS-infossa väitettiin tämän vuoden olleen jopa yllättävän sateinen. No joo, onhan se aika erikoista, jos talvella sataa pari kertaa kuukaudessa.
Pian sateet alkoivat kuitenkin ilmaantua muinakin päivinä ja maailmanlopun ilmoja alkoi olla jopa siinä määrin, että Ylekin siitä uutisoi. Vettä siis tosiaan tuli monta viikkoa putkeen ja kymmenen päivän sääennusteessa vain yhdelle päivälle oli luvattu pelkästään pilvistä. Aloimme jopa luulla, että aurinkoinen ja lämmin Espanja oli pelkkä tornihuhu.
Vaikka säät olivatkin suomalaisittain kesäisiä, ei sopinut valittaa, sillä meidän kokemat sääilmiöt olivat olleet suhteellisen mietoja verrattuna esimerkiksi Malagan tulviin, jossa vesiraja oli noussut jopa ensimmäiseen kerrokseen asti ja ihmisiä jouduttiin evakuoimaan helikoptereilla, tai Madridin lumisateisiin jotka kuulemma lamauttivat suuren osan liikenteestä).
Oli mielenkiintoista seurata eteläespanjalaisten suhtautumista lumisateeseen, jota hehkutettiin monta päivää uutislähetyksissä. Siellä Suomessa se taisi olla melkoisen tuttu elementti viime talvena, vai mitä?
Kaiken kaikkiaan oli siis oltava tyytyväinen, ettei tarvinnut lähteä yliopistolle räpylät tai sukset jalassa; rimpula sateenvarjo riitti.
Tapastelu
Yksi mielenkiintoiseksi osoittautunut osa espanjalaista kulttuuria oli tapasten syöminen, eli tapastelu. Tai oikeastaan mielenkiintoista oli se, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Yritimme useaan otteeseen löytää hyvää, tai oikeastaan mitä tahansa paikkaa, jossa voisimme nauttia paikalliseen tapaan tapaksia. Ensimmäisenä päivänämme Sevillassa onnistuimme tilaamaan tapakset muitta mutkitta, mutta nyt siitä oli muodostunut jonkinasteinen ongelma. Ilmeisesti elimme täysin eri ruokailurytmissä, sillä saimme jatkuvasti vastaukseksi "Ei olé!". Eräänäkin lauantaina olimme kaupungilla, kun nälkä yllätti. Muistimme matkan varrelta paikan, jossa oli suuret mainokset upeista pasta-annoksista, herkullisista tapaksista ja muista oheisista, joten päätimme suunnata kohti kyseistä syöttölää. Ravintolaan saavuttuamme istuimme pöytään ja aloimme selata ruokalistaa. Palvelua ei kuitenkaan kuulunut, joten päätimme mennä baaritiskille esittämään tilauksemme. Siellä meitä tervehti nuori nainen, joka sanoi, että voisimme saada vain valmisdonitseja. Kun yritimme kysyä, koska keittiö olisi auki ja koska ruokaa saisi, vastasi nainen tylysti: "¡No!". Kun näitä kokemuksia oli pohjalla muutama, alkoi myös tyypillinen suomalainen vainoharhaisuus nostaa päätään: "Emmekö me kelpaa espanjalaisten ravintoloihin?"
Emme kuitenkaan luovuttaneet, vaan suuntasimme erääseen tapaspaikkaan, johon kaikki kansalaisuudet ovat tervetulleita; eli McDonald'siin. Kyllä amerikkalaiset osaavat! Espanjan tyypillinen tapasperinne juontaa juurensa siihen, kuinka baarinpitäjät peittivät tarjoamansa juomat pienillä lautasilla tai kansilla, jotteivät hyönteiset pääsisi juomiin. Pian lautasille alettiin myös laittaa pientä purtavaa. Sana tapas itse asiassa tuleekin tapar –verbistä, joka tarkoittaa peittämistä tai sulkemista kannen alle.
Opiskelut ja muuta hölynpölyä
Pian tuli myös aika aloittaa opintomme yliopistolla. Ensimmäinen luentomme oli englantilaisen filologian puhekurssi. Tuntui eriskummalliselta, että opettaja puhui vain espanjalta kuulostavaa kieltä; pian tajusimme erehtyneemme italian kurssille. Naurun saattelemana siirryimme viereiseen luokkaan, jossa lähes ensimmäistä kertaa todella ymmärsimme jotakin.
Kurssit ovat olleet oikein mukavia, ja vähintäänkin erilaisia kuin Tampereella. Puhekurssilla lauloimme yhdessä Tom Jonesin It's Not Unusal-kappaletta ja kirjoituskurssilla (, joka muuten pidetään ma-ke klo 20-21) mietimme, millainen otsikko on hyvä. Samaisella viikolla oli myös aika aloittaa kasvatustieteen opinnot. Maanantaina menimme urheasti jalkapallo/käsipallo –kurssin teoriatunnille. Kovin paljoa emme siitä ymmärtäneet, kun Patrick Dempseyn (pojat, se on joku Greyn anatomia-tyyppi) näköinen atleetti suolsi espanjaa kymmenen sanaa sekunnissa. Yhteinen kieli löytyi vasta, kun katsoimme käsipallovideoita YouTubesta. Hämmentyneenä edellisestä kurssista, menimme kokeilemaan Expresión Corporal –kurssia (ruumiillinen ilmaisu). Tämä kurssi oli vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kokemus. Saavuimme kurssille hieman myöhässä ja hieman hilpeällä tuulella, sillä yrittäessämme kysyä opettajalta olemmeko oikealla tunnilla, repesimme molemmat nauramaan. Koko 40 henkinen luokka yhtyi nauruun ja aplodeerasi meille opettajan esiteltyä meidät. Tälläkään kertaa emme ymmärtäneet juuri mitään, mutta teimme kaikki liikkeet kiltisti perässä ja esitimme sujuvasti kirjoittavamme muistiinpanoja muiden mukana.
Kävimme myös espanjankurssin tasokokeessa, eli alkutestissä, jossa katsottiin millä tasolla osaamme espanjaa, ja miltä tasolta meitä lähdettäisiin opettamaan. Karille tuo kyseinen testi oli täyttä ajanhukkaa, sillä hän ei edes ymmärtänyt tehtävänantoja kunnolla; nollataso kutsui. Tästä huolimatta hän kuitenkin istui sitkeästi paikallaan koko tuon ajan, sillä ei kehdannut olla ensimmäinen sadasta, joka poistuu. Tiia sen sijaan teki tehtävät ja selvitti tiensä kakkostasolle. Samaisella retkellä Kari vihdoin rohkaistui ja poimi katuja reunustavista appelsiinipuista itselleen aidon luomuappelsiinin. Mutta uskokaa pois, ne ei ole niin hyviä kuin luulisitte; puoli kourallista siemeniä ja maku kuin puolukan ja sitruunan sekoituksella.
Lisää sääilmiöistä
Tähän väliin pieni sivumaininta espanjalaisesta meteorologiasta: paikalliset sääennustukset saattavat useinkin heittää häränpyllyä. Vaikka olisi luvattu rankkasateita, saattaisi paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, ja toisinpäin.
Muutaman viikon monsuunin jälkeen kesä kuitenkin vihdoin saapui Sevillaan. Uutisissa luvattiin vihdoin paranevaa säätä koko Espanjaan ja tällä kertaa arvailut osuivat oikeaan. Elohopea on kohonnut parhaimmillaan +32°C korkeudelle. Hullaantuneina auringosta ja lämmöstä poltimme poskipäämme ja käsivartemme jo ensimmäisinä päivänä. Yllätykseksemme lämpötila ei juurikaan laskenut iltaa kohden; Karin kävellessä espanjan tunnille (n. 18.00) lämpötila pysytteli helposti yli 30°C ja palatessakin lämpömittari oli näyttänyt vielä 29 astetta. Täällä myös auringonpaiste on hieman polttavampi kuin Suomessa; viiden minuutin jälkeen suorastaan tuntee kuinka iho kärventyy. Odotamme innolla ja kauhulla kesän lämpötiloja, jotka voivat kuulemma helpostikin nousta yli 40 asteen. Huh! ¡Qué calor!
Kulttuuria ja hengenravintoa
Pääsiäisenä pääsimme nauttimaan hengen ravintoa Semana Santan merkeissä. Semana Santa on tapahtumana Sevillassa erittäin suuri ja vaikuttava; ainakin paikallisten mielestä. Tätä pyhää viikkoa on hehkutettu jo kuukausia etukäteen. Lapset ilmoitetaan erilaisiin veljeskuntiin jo ennen syntymää ja nämä veljeskunnat sitten osallistuvat pääsiäiskulkueisiin joka vuosi. Kulkueissa soi surumielinen marssimusiikki, kuljetaan kynttilät kädessä ja kannetaan valtavia Jeesus-veistoksia. Keskusta oli jopa osittain suljettuna vain sen takia, että innokkaimmat halusivat ostaa istumapaikkoja kulkueita varten. Jos aikoi päästä paikasta A paikkaan B, oli katsottava kulkueaikatauluja ja yksityisten katsomoiden sijainnit ja sen jälkeen päättää kierrätkö keskustan oikealta vai vasemmalta puolelta.
Kaikki tämä alkuhypetys sai mielenkiintomme heräämään ja lähdimme italialaispainotteisessa joukossa suuntaamaan kohti kulkueiden reittejä. Odotettuamme yli tunnin tungeksivassa väkijoukossa näimme kuinka Klu Klux Klanin näköiset hiippalakkihyypiöt tulivat ulos kirkosta kynttilät kädessä, ja voimme sanoa, että antikliimaksi oli melkoinen. Tätä emme tietenkään voineet näyttää muille seurueemme jäsenille, sillä hurmaantuneet italialaisjäsenet pläräilivät jo esitevihkosiaan suunnitellakseen seuraavan kulkueen etsimistä. Seurasimme porukassa vielä yhden kulkueen, jonka jälkeen siirryimme yöpuulle noin kello neljältä aamulla. Seuraavana päivänä päätimme jättää kulkueet väliin ja lähdimme läheiseen supermarkettiin ostamaan grilliä ja sangriaa. Illalla vietimmekin upeat grillijuhlat kattoterassilla kämppistemme kanssa; ranskalaiset tekivät sangriaa, jokainen grillasi omat ruokansa ja me opetimme kaikille Mölkyn™ pelaamista. Lasit helisivät, sillä italialaisedustuksella oli vaikeuksia hahmottaa pelissä pärjäämisen olevan enemmän kiinni taidosta kuin voimasta.
Summa summarum
Vaihtomme on nyt suurin piirtein puolivälissä. Se, mitä aiomme tehdä jälkimmäisellä puoliskolla on vielä suunnitteluasteella, mutta todennäköisesti reissaamme pitkin Espanjaa ja lopulta palaamme Suomeen Interrail-lipun voimin. Syksyllä palaamme takaisin yliopistolaisen arkeen mahtavien muistojen saattelemana.
Vaihtoon lähteminen on ainakin tähän asti ollut ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistämme. Olemme oppineet paljon uusista kulttuureista, ihmisistä ja jopa itsestämme; saaneet roppakaupalla uusia ystäviä eri puolilta maailmaa ja nähneet yhtä jos toistakin. Suosittelemme vaihtoon lähtemistä kaikille, jopa vihamiehillemme. Se todella avartaa mieltäsi.
Mukavaa, että jaksoit lukea loppuun asti.
Kaikkea hyvää kaikille,
Kari ja Tiia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)