Tämä on ensimmäinen vapaamuotoinen ja aihevapaa tekstini ainakin kuuteen vuoteen. Tässä tekstissä minun ei tarvitse käyttää lähdeviitteitä, tässä tekstissä ei ole sisällysluetteloa, ei johdantoa eikä yhteenvetoa. Minun ei tarvitse jäsennellä tätä loogisesti ja kielenkin suhteen saan käyttää vapaata asua. Tässä tekstissä ei tarvitse olla päätä eikä häntää. Saan kirjoittaa mistä tahansa. Siis ihan mistä tahansa. Minulla on vapaat kädet. Tämän pitäisi olla yhtä helppoa kuin hiekkakakkujen teko. Mutta se ei ole.
Kelatessani mielessäni elämääni sen kuutisen vuotta taaksepäin huomaan olevani aika samassa tilanteessa kuin nyt. Elämä on täynnä suuria muutoksia, mahdollisuuksia ja haasteita. Kuutisen vuotta sitten muutin pois kotoa, sain opiskelupaikan, tutustuin uusiin ihmisiin ja piti pärjätä omillaan. Tiesin mitä halusin ja olin motivoitunut tekemään töitä päästäkseni tavoitteisiini. Syksy oli rankkaa aikaa, sillä pimeyttä vastaan on joskus vaikea taistella; se vie voimia. Toisaalta taas kauniit syksyn ruskan värit saavat minut iloiselle tuulelle. Sataa voisi kyllä edelleen hieman vähemmän.
Tänä syksynä aloitin opinnot Tampereen yliopistossa, elinikäisen oppimisen ja koulutuksen parissa. Tällä kertaa ei onneksi tarvinnut muuttaa kuin koulumatkansa päätepistettä. Olen tutustunut niin moneen uuteen ihmiseen, että en voi luvata muistavani kaikkien nimiä. Onneksi on naamakirja. Edelleenkin pitää pärjätä omillaan, ottaa vastuuta itsestään ja opiskeluistaan. Vaikka elämä on kuljetellut pitkin sivupolkuja, olen edelleen motivoitunut tekemään hommia tavoitteideni eteen. Tavoitteet ovat erilaisia kuin kuutisen vuotta sitten, mutta ehkä juuri siksi olen tässä ja nyt. Ilman niitä sivupolkuja en olisi huomannut kaikkia niitä ajatuksia, jotka sisälläni ovat pyörineet ainakin nämä kuutisen vuotta. Olo on vähän kuin maratoonarilla, joka on vihdoin siinä viimeisellä kilometrillä; ei vielä maalissa, muttei sinne pitkäkään matka enää ole.
Innolla kasvatustieteen opintonsa aloittava,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti