Syksy on taas tullut ja on aika herätellä Panopticonia kesäisestä horroksestaan. Otahan hetki aikaa ja lueskele läpi mielenkiintoisia juttuja fuksisyksystä, yliopistosta ja elämästä.
Ehkä ensi kerralla innostut itsekin kirjoittamaan? ;)
Kivaa syksyä!
Terkuin,
Sanna & Emmi
Panopticon-vastaavat
Pääkirjoitus 1/2
Aamulla herätessäni oli pimeää. Puuroa keittäessäni katselin ulos keittiön ikkunasta ja seurasin, kuinka viereisellä moottoritiellä ihmiset ajoivat autoillaan sankassa sumussa persoonattomana massana kapeiden valokiilojen viistäessä tummaa asfalttia. Ne autot sinä sumuisena aamuna toivat mieleeni me ihmiset kiireisen arjen keskellä kulkemassa elämän tietä eteenpäin.
Ensiksikin, meillä kaikilla on menneisyys - me tulemme jostakin. Elämä jatkuu ja luonnollisesti tie vie eteenpäin ja uusiin seikkailuihin. Mutta mitä jätämme taaksemme? Ehkäpä menneisyydessä on asioita, joita haluaisimme paeta. Tai ehkä emme haluaisi ensinkään siirtyä elämässä eteenpäin, sillä menneeseen on turvallista takertua. Ylianalysoiminen, katuminen tai vanhassa hyvässä ajassa eläminen ovat tapoja pysäyttää auto tien penkalle ja kieltää itseltään kaikki se, mitä edessä voisi olla. Rikkinäinenkin auto saadaan kuntoon ja eksynytkin löytää aina johonkin - kysymällä tietä tai kokeilemalla, minne kyseinen tie vie. Pysähdykset risteyksiin ja kohteisiin matkan varrella ovat sen sijaan henkisen kasvun ja kehityksen kannalta tarpeen, mutta matkantekoa ei kannata lopettaa pienten vastoinkäymisten takia. Tiesi jatkuu kyllä, eikö olisi mukava nähdä, mitä sen varrelta löytyy?
Toiseksi, me kaikki olemme matkalla jonnekin. Meillä on tulevaisuus täynnä haaveita, odotuksia - pelkojakin. Ajellessamme elämän tiellä suunnistamme kohti tietynlaisia etappeja. Näitä ovat esimerkiksi valmistuminen, perhe tai menestyminen. Sitten, kun valmistun, olen onnellinen. Sitten, kun tulee loma, voi taas nauttia elämästä. Onnen määritelmä sisältää erilaisia saavutuksia ja haaveiden toteutumista. Niiden kautta on helppo määritellä itseään ja suunnitella reittiä.
Mutta se, mikä usein unohdetaan, on tämä hetki. Kun automme nokka saavuttaa yhden tärkeän ja suunnitellun etapin, olemme iloisia - mutta usein jo hetken päästä valmiita seuraavaan. Mahdollisesti määränpää ei täyttänytkään odotuksia tai tuntunutkaan sellaiselta, kuin olit kuvitellut. Saattoihan se olla upeaakin, mutta silti uudet haasteet ja mahdollisuudet alkavat yllättävän nopeasti kimmeltää mielessä ja syntyy tarve saavuttaa taas jotakin uutta. Eikö onni tullutkaan pysyvästi hyväpalkkaisen ammatin myötä? Huomaatko, että ulkoisesti upea elämä ei täytäkään omia tarpeitasi?
Ainoa asia, missä voimme tuntea suunnatonta onnea ja iloa, on tässä hetkessä. Niinä hetkinä istut auton ratissa, lauleskelet itseksesi ja huomaat maailman kauneuden. Sinä olet oman elämäsi autonkuljettaja ja päätät tien: matkaseura ja muut asiat voivat tehdä matkasta erityisen upeaa, mutta lopulta kuljettaja olet kuitenkin sinä. Onni ei riipu eilisestä, eikä huomisesta – ei siitä mistä tulet tai mihin olet menossa. Erikoinen hyvänolon tunne on tässä hetkessä, kun saat olla läsnä itsellesi ja sellainen kuin olet. Voit hengittää sisään ja ulos, ja aistia maailmaa kaikilla aisteillasi.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin katsot rankkasateen jälkeen litimärkänä elämäsi kauneinta sateenkaarta tai rappukäytävässä leijaileva vastaleivotun pullan tuoksu saa sinut hyvälle tuulelle ikävästä päivästä huolimatta. Hetkiä, jolloin kuljet käsi kädessä rakkaan ihmisen kanssa ja huomaat syyssateiden runtelemasta ruusupensaasta pilkistävän kirkkaanpunaisen ruusunmarjan. Hetkiä, joille ei löydy sanoja. Hetkiä, jolloin olet läsnä.
Pysähdy sinäkin hetkeksi ja näe syksyn kauneus. Älä anna itsesi kulkea sumussa kuin auto moottoritiellä.
Merkityksellisiä hetkiä mentorilaisten syksyyn! Pidetään huolta toisistamme ja itsestämme! :)
Sanna
(-Mari Salonen)
Panopticonin toinen päätoimittaja
Mentorin vpj/kopo-vastaava
Pääkirjoitus 2/2
Syksy. Monelle ihmiselle masentavin vuodenaika, toisille taas suosikkivuodenaika pimenevine iltoineen. Itse lukeudun enemmän jälkimmäisiin, sillä syksy tarkoittaa hyvällä tavalla kiireisempää aikaa. On enemmän menoja sekä kaikenlaisia tapahtumia, joissa tapaa kiinnostavia ihmisiä. Toisaalta paluu arkeen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kyllä se motivaatio yleensä pikkuhiljaa palaa. Tai sitten ei.
Syksy edustaa tietyllä tapaa muutosta, sillä silloin usein tapahtuu jotain uutta, olkoon se sitten pieni tai koko elämään vaikuttava muutos. Ainakin uusille opiskelijoille syksy on jännittävää, uuteen sopeutumisen aikaa. Omalla kohdallani opiskelujen aloittaminen kolme vuotta sitten muutti koko elämäni, oli totuttava täysin uudenlaiseen rytmiin sekä tuntemattomaan kaupunkiin. Yliopistossammekin puhaltavat uudet tuulet. Ensi syksynä sitten muuttuu monikin asia, kun uudet tutkinto-ohjelmat pannaan täytäntöön. Siitä syksystä tulee varmasti mielenkiintoinen kaikille!
Syksy on myös haikeaa aikaa, sillä kaikki kesän ihanat muistot ovat vielä tuoreena mielessä. Tätä kirjoitettaessa kesästä on tosin jo tovi aikaa, vaikkei siltä tunnukaan. Syksy on taas edennyt kuin huomaamatta marraskuun kynnykselle. Joskus toivoo, että voisi vaan pysähtyä tähän hetkeen ja nauttia syksyn tuomasta tunnelmasta pidempään. Olisi hienoa, jos jostain voisi ostaa lisää aikaa. Se lienee monen muunkin kanssaihmisen toive, mutta ei auta kuin tehdä tilaa talvelle ja ennen kaikkea joululle! Lomahan se siellä taas siintää edessä. ;)
Mukavaa syksyn jatkoa kaikille!
-Emmi Yli-Luoma
Missä me ollaan?
Tampereen yliopisto on Suomen suosituin, sillä tänne hakee vuosittain yli 10 000 tyyppiä. Vain kymmenesosa hakijoista pääsee sisään. Hyvä me! Meitä tutkinto-opiskelijoita on täällä yli 15 000 ja joka vuosi yli tuhat lähtee täältä pois maisterin paperit kourassaan.
Keskustakampuksella on yhteensä seitsemän eri rakennusta: Virta, Linna, Päätalo, Pinni A, Pinni B, Tietopinni ja Atalpa.
Tampereen yliopisto juhli kahdeksankymppisiään muutama vuosi sitten, seuraavaksi pyöreitä vuosia juhlitaan vuonna 2015. Päätalo on valmistunut vuonna 1960.
Pinni A on valmistunut vuonna 1993 ja vieressä oleva Pinni B tasan kymmenen vuotta myöhemmin.
Päätaloa ja Pinnejä yhdistää kulkuputki, jonka alta kannattaa talvisin kävellä hyvin nopeasti, ettei saa jääpuikkoa kalloonsa.
Kasvatustieteiden tiedekunta perustettiin vuonna 1974. Nykyinen Kasvatustieteiden yksikkö asustaa pääosin Atalpassa ja loputkin muuttavat kampukselle etelästä ensi vuoden puolella.
Täällä me siis ollaan! Seitsemän eri rakennuksen ympäröimä, kuka missä ja milloinkin. Tuttuihin saattaa törmätä Juveneksen ruokajonossa, samoilla luennoilla tai mikroluokan uumenissa. Mutta valitettavan usein ne tutut hukkuvat sen 15 000 muun ihmisen joukkoon. Tampereen yliopiston valttikorttina pidettävä vapaa sivuaineoikeus mahdollistaa akateemisen vapauden, lukujärjestykseen saa valita melkeinpä ihan mitä vain. Ja näin ne tutut kasvatustieteilijät hajaantuvat kuka mihinkin rakennukseen. Jotkut laajentavat reviiriään ihan kilometri tolkulla, Kaupin kampukselle asti. Siellä oleilevat lääke-, hoito- ja terveystieteen opiskelijat, ja ne sivuaineopiskelijat.
Onpahan lääniä. Oppiikohan kukaan tuntemaan kampusta koskaan kokonaan? Täältä löytyy vaikka mitä. Tiesitkö esimerkiksi sen, että Pinni B:n yläkerrassa on kappeli ja samassa rakennuksessa on 23 luentosalia? Tai sen, että Päätalossa on museo, jossa on esillä yliopistoon liittyvää esineistöä vuosien varrelta.
Niin. Täällä me ollaan – kaiken tutun ja tuntemattoman keskellä.
Teksti ja kuvat: Riikka Koskinen
Fuksin mietteitä…
Niinhän siinä sitten kävi, että pääsin sisään opiskelemaan elinikäisen kasvatuksen ja koulutuksen maisteriohjelmaan. Rimaa hipoen, mutta sisällä ollaan. Vähällä oli, etten luovuttanut aivan kalkkiviivoilla…
Olen 41-vuotias erityisope Hämeenlinnasta. Lukion jälkeen pyrin Kasvatustieteelliseen Pyynikille eli tavoitteena oli samat opinnot kuin nämä tänä syksynä alkaneet. Nuorena ylioppilaana tavoitteet olivat hiukan hukassa. Toisena tenttikirjana oli Reijo Wileniuksen Aatteiden maailma. Kirja avasi silmäni näkemään aatteita ja uskontoja toisin silmin. Tämä kirja vahvisti näkemystäni aatteiden moninaisuudesta ja uskontojen oikeellisuudesta. Olin jo lapsena pohtinut kysymystä asuessani isän työn vuoksi Lähi-idän kriisialueilla eri uskontojen sekamelskassa: millä perusteella kukaan voi sanoa, että tietty uskonto on ainoa oikea ja muut nk. vääräuskoisia. Sisään ei näillä aatoksilla silloin päässyt.
Aloitin tämän ”elinikäisen” opiskeluhistoriani samoilla suunnilla, sillä pääsin ”heittämällä” sisään Lastentarhanopettajaopistoon, Hallituskatu 30:ssa silloin. Päiväkoti oli jo verissä, sillä oma tarhaurani alkoi kolmekuisena vuonna nakki ja makaroni. ”Kasvis” pysyi arjessa, sillä kävimme siellä päivittäin syömässä kasviksia, paistettuja perunoita ja tietysti lihaproteiineja, silloin kun niitä oli tarjolla. Kolme vuotta meni opiskellen. Kävin jo silloin Tampereella Hämeenlinnasta käsin. Valmistuimme suoraan ”eskoahon” laman jalkoihin. Höylä vei etuja kaikilta. Eniten lama vaikutti työn saantiin ja myöhemmin perhe-etuihin. Höylätyt edut eivät ole koskaan palautuneet ja näitä ”auton käyttömaksuja” maksamme edelleen, vaikka joku sellainen noususuhdannekin oli ja kävi pariin otteeseen, kuulemma. Näkis vaan niitäkin nousuja….!
Nuorena lastentarhurina ajatuksen uudesta urasta ja perheestä olivat suurimmillaan. Lama vei myös silloisen poikaystävän, nykyisen mieheni, työt. Onneksi hän oli päässyt opiskelemaan ennen potkuja, joten elämäämme värittivät pätkätyöt ja opiskelu. Työtä ei riittänyt ja kello tikitti. Virkaakaan en onnistunut itselleni puhumaan. Suoritin esi- ja alkukasvatuksen perusopinnot. Talokaupat omasta kodistamme teimme Estonian uppoamispäivänä. 1½ vuotta papin aamenesta perheemme kasvoi pojalla ja vuoden ja 3kk:n päästä tytöllä. Joka kerran, kun odottelin kassin kanssa laitokselle lähtöä, sain työtarjouksen koulutusta vastaavasta työstä. Lasten kanssa vietin kotona neljä vuotta. Yötyönä tänä aikana tein erityispedagogiikan perusopinnot. Päivärahat loppuivat ja hain kaikkia mahdollisia töitä. Lopulta sain määräaikaisen paikan koulunkäyntiavustajana. Tämä vuosi opetti paljon perusopetuksesta ja erityisesti alkuopetuksesta.
Seuravana syksynä huomasin olevani urani huipulla päivähoidon ohjaajana. Elämän kolhut veivät eteenpäin. Työskentelin erilaisia pätkiä avoimessa päiväkodissa, esiopetuksessa, päiväkodissa isojen ryhmässä, pienennetyssä ryhmässä, keltona jne. Ja edellä mainittujen töiden välissä perheeseemme syntyi myös toinen tytär, hartaasti odotettu pienokainen. Tämän lapsen ”hautomisen” alkutaipaleella koimme 9/11 kriisin täällä lintukodossamme. Olin taas kotiäitinä kaksi vuotta (kiitos työttömyyden). Uudet opinnot kutsuivat ja valmistuin erityistarhuriksi. Päiväkotityö ei enää tuntunut omalta. Koulutuksissa korostettu varhaiskasvattajan asiantuntijuus hukkui sosiaalihömppään ja kaikki-tekee-kaikkea -huumaan. Halusin kokeilla siipiäni pienluokassa, jossa olin sijaisena neljä toimikautta tehden erityisluokanopettajan töitä oman pienryhmäni kanssa ja laaja-alaisen erityisopettajan töitä viiden kakkos-kolmosluokan kanssa.
Opiskelu pysyi harrastuksena ja suoritin erityispedan aineopinnot sekä lasten ja nuorten psyykkisen hyvinvoinnin perusopinnot ”yötyönä”, kuinkas muutenkaan? Keväällä 2011 uudet opinnot alkoivat kiinnostaa… Mikä minusta tulee isona? Suuri kysymys pyöri mielessäni. Päätin laittaa hakemuksen taas Tampereelle. Viime lukuvuoden olin mukana työpaikan EU-rahoitteisessa Comenius-projektissa ja siihen liittyvä Irlannin matka, työn kiireisin kuukausi ja pääsykokeisiin valmistautuminen ajoittuivat toukokuulle. Väsyneenä kiireeseen olin jo luovuttamassa kokeen suhteen, mutta keskimmäinen lapseni kielsi tämän. Comenius-juhlan valmistelujen keskeltä hurautin Kanta-Hämeestä suoraan luentosaliin ja pääsin sisään.
Keväällä sain myös uuden työn harjaantumisluokan opena. Elokuu onkin ollut uusien asioiden opettelua siellä ja täällä. Päätin aloittaa opiskelun työn ohessa. Opiskelu on nyt melkoista sillisalaattia. Allakassa on opiskelua sekä Hämeenlinnassa avoimessa että Tampereella. Alkutuntemukset opiskelusta ovat positiiviset. Me ”vanhemmat” tunnumme olevan samanhenkistä porukkaa enkä usko, että nuoremmat meistä paljon poikkeavat. Ikä ja elämänkokemus luovat varmuutta ja motivaatiota uuden oppimiselle. Höntsäily ei ole tavoitteenani, joten opiskeluriennot eivät taida tälläkään kertaa kolahtaa…
Niin, mikä minusta tulee isona? Heitänkö lanttia, kuten HOPS-ohjaajamme kehotti vai millä perusteella pääaine valitaan? Omat tavoitteeni ovat uudessa ammatissa, jossa voisin hyödyntää jo opittua ja koettua. Myös oman kehon vanheneminen luo omat haasteet, joihin toivon ratkaisua uuden koulutuksen myötä. Kulumat yms. terveydelliset ongelmat eivät pidemmän päälle auta nykyisessäkään työssä. Ehkä tulevaisuus liittyy arkiseen paperityöhön, suunnitteluun, asiantuntijuuteen… Ehkä kasvattaja minussa ei päästä irti otettaan, vaan olenkin kiinnostunut siitä itsestä eli elinikäisestä kasvatuksesta… koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta. Se on tahdon asia!
Susanna Heikkilä
kolmen suunnistajan äiti, insinöörin vaimo, lto, elto, elo
Vähemmistön edustajana
Aloitettuani kasvatustieteiden opinnot sukupuolivähemmistön asemassa, olen törmännyt opiskelijatovereitteni taholta muutamiin toistuviin kysymyksiin. Yleisimpien joukkoon voitaneen lukea ainakin seuraavat: ”Oot sä lähössä jatkoille?”, ”Lieto? Missä se on?” sekä ”Tiesitkö kasvatusteiteiden alan naisvaltaisuudesta hakiessasi tänne opiskelemaan?”. Koska jatkoille lähdetään aina ja Liedon löytää Googlella, keskitynkin tässä artikkelissa kolmanteen listaamaani kysymykseen.
Miksi sitten kysymys tietoisuudestani naisvaltaisuuden suhteen toistuu niin usein? Se on epäilemättä helppo tapa aloittaa keskustelu ja toisaalta myös helposti mieleen tuleva ajatus sukupuolivähemmistön erottuessa ulkoisesti yhteen kerääntyneestä opiskelijaryhmästä. Toisaalta takana on myös varmasti ihan vain aitoa kiinnostusta aiheeseen. Kysymykseen vastaa kuitenkin toistuvuudesta huolimatta mielellään. Voidakseni vastata muiden esittämään kysymykseen joudun kysymään samaa itseltäni ja toistuvan pohdinnan kautta antamani vastaus paranee jokaisella kerralla. Vastaukseni alkuperäiseen kysymykseen on: ”Kyllä. Kyllä tiesin alan naisvaltaisuudesta.” Edeltävän vuoden pääsykoetilastot puhuivat selvää kieltä ja viimeistään pääsykokeen sukupuolijakauma konkretisoi tilanteen. Kavereitteni kysyessä asiasta olen vastannut, että minkä muun kuin tyttöjen takia he luulevat minun hakeneen alalle. Tämä on tietenkin vitsi. Jos naisvaltaisuus olisi ollut minulle oikeasti merkitsevä kriteeri opiskelualan valinnan suhteen, olisin nyt opiskelemassa kätilöksi.
Saman ajatuksen voi esittää myös toisesta suunnasta: Jos kokisin naisvaltaisuuden häiritseväksi tekijäksi, olisinko hakenut alalle ylipäänsä? Miksi joku muu sen sijaan jättää hakematta itseään kiinnostavalle alalle sen mies- tai naisvaltaisuuden takia? Voidaan ajatella tietyn tyyppisten työtehtävien olevan luonteenomaisempia toiselle sukupuolelle, mutta myös yhteiskunnan sukupuoliroolit ohjaavat suuntautumista vahvasti. Sukupuoliroolista poikkeaminen voi olla hyvinkin vaikeaa ulkoisen paineen vuoksi, ainakin jos puhutaan stereotyyppisistä esimerkeistä, kuten vaikkapa naisrekkakuski tai stuertti. Kuinka moni ei tahtomattaan liitä näihin ammatteihin mielikuvaa seksuaalivähemmistöön kuulumisesta?
Onneksi Ruotsista löytyy ratkaisu ongelmaan. HS.fi uutisoi 27.6.2011 ruotsalaisesta sukupuolineutraalista Egalia-päiväkodista. Egalian tavoitteena on sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen, sekä sukupuoliin liittyvien stereotypioiden välttäminen. Keinoina tähän käytetään esimerkiksi lelujen ja leikkien sukupuolierottelun poistamista, sekä sukupuolineutraalien pronominien käyttöä. Huolimatta siitä, että minulla itselläni ei ollut ruotsalaisen päiväkodin suomaa kasvatusta tukenani, en kokenut minkäänlaista painetta opiskelualan valintani suhteen. Yleinen kasvatustiede on kuitenkin huono esimerkki aiheen kannalta, sillä huolimatta alan opintojen naisvaltaisuudesta, on sen työkenttä laaja ja työtehtävät vapaita sukupuolirooleista.
”Älä valitse niitä pääaineita, jotka ovat naisten suosiossa”, kirjoittaa Kauppalehti.fi uutisessaan 30.5.2011. Uutisessa viitataan yhdysvaltalaiseen tutkimukseen eri korkeakouluopintojen tuottamasta talodellisesta menestyksestä. Tutkimuksen ensimmäiseksi listaama havainto on, että naisvaltaiset pääaineet johtavat yleisesti ottaen huonommin palkatuille aloille. Olenko nyt siis kaivanut itseni kuoppaan alavalinnallani? En suinkaan. Talous on vain yksi pieni, joskin erottamaton osa opiskelu- ja työuraa, jossa oma mielenkiinto ja kyvyt ovat suurimmat painot vaakakupissa. Kasvatustieteiden avaama laaja työkenttä vaikuttaa kuitenkin myös tähän opintojen valinnan osa-alueeseen.
Opintojeni alku sukupuolivähemmistön edustajana on lähtenyt erittäin hienosti käyntiin. Naisvaltaisuudesta huolimatta sopeutuminen ja samaistuminen ryhmään on ollut helppoa. Merkittävimpänä tekijänä tähän on ihmisten samankaltaisuus. Kuten useissa keskusteluissa onkin käyty läpi, koostuu opiskelijaryhmä tässä vaiheessa sellaisista ihmisistä, jotka oikeasti ovat enemmän tai vähemmän halunneet opiskelemaan juuri tätä alaa. Toistuvasti tämän halun takana tuntuvat vieläpä löytyvän samat syyt, mitkä itseni ajoivat alalle. Vertaistuki on aina hyödyllistä, niin myös sukupuolia eroteltaessa. Mitä pienempi sukupuolivähemmistö on, sitä helpompi ryhmän kesken on kasvattaa me-henkeä. Tarkoituksenomaista ei kuitenkaan ole sulkeutua ulos muusta joukosta.
Olenko tuntenut itseäni ulkopuoliseksi naisenemmistön keskellä? Väitän, että vain yhden kerran ja silloinkin vain seitin ohuesti, kun tyttöporukka alkoi keskustella pojista. Se on keskustelu, johon on vaikea asemastani lisätä mitään, sillä kuka nyt ei pitäisi pitkistä ja vahvoista miehistä. Yleisesti ottaen olen kuitenkin kokeut tähän astisten opintojeni pohjalta, että kasvatustieteiden opiskeluyhteisö on tarjonnut erittäin samaistuttavan vertaisryhmän. Vastauksena epäilijöiden ennakko-oletuksiin ei asemasta sukupuolivähemmistön edustajana ole jäänyt pahaa sanottavaa, eikä naisvaltaisuus ole ollut este ryhmään kuulumiselle.
Sitä paitsi meillä tytöillä on aina hauskempaa.
Janne Mikkola
Lähteet: HS.fi ja Kauppalehti.fi uutiset:
Ajatuksia ensimmäisestä syksystä yliopistolla
Tämä on ensimmäinen vapaamuotoinen ja aihevapaa tekstini ainakin kuuteen vuoteen. Tässä tekstissä minun ei tarvitse käyttää lähdeviitteitä, tässä tekstissä ei ole sisällysluetteloa, ei johdantoa eikä yhteenvetoa. Minun ei tarvitse jäsennellä tätä loogisesti ja kielenkin suhteen saan käyttää vapaata asua. Tässä tekstissä ei tarvitse olla päätä eikä häntää. Saan kirjoittaa mistä tahansa. Siis ihan mistä tahansa. Minulla on vapaat kädet. Tämän pitäisi olla yhtä helppoa kuin hiekkakakkujen teko. Mutta se ei ole.
Kelatessani mielessäni elämääni sen kuutisen vuotta taaksepäin huomaan olevani aika samassa tilanteessa kuin nyt. Elämä on täynnä suuria muutoksia, mahdollisuuksia ja haasteita. Kuutisen vuotta sitten muutin pois kotoa, sain opiskelupaikan, tutustuin uusiin ihmisiin ja piti pärjätä omillaan. Tiesin mitä halusin ja olin motivoitunut tekemään töitä päästäkseni tavoitteisiini. Syksy oli rankkaa aikaa, sillä pimeyttä vastaan on joskus vaikea taistella; se vie voimia. Toisaalta taas kauniit syksyn ruskan värit saavat minut iloiselle tuulelle. Sataa voisi kyllä edelleen hieman vähemmän.
Tänä syksynä aloitin opinnot Tampereen yliopistossa, elinikäisen oppimisen ja koulutuksen parissa. Tällä kertaa ei onneksi tarvinnut muuttaa kuin koulumatkansa päätepistettä. Olen tutustunut niin moneen uuteen ihmiseen, että en voi luvata muistavani kaikkien nimiä. Onneksi on naamakirja. Edelleenkin pitää pärjätä omillaan, ottaa vastuuta itsestään ja opiskeluistaan. Vaikka elämä on kuljetellut pitkin sivupolkuja, olen edelleen motivoitunut tekemään hommia tavoitteideni eteen. Tavoitteet ovat erilaisia kuin kuutisen vuotta sitten, mutta ehkä juuri siksi olen tässä ja nyt. Ilman niitä sivupolkuja en olisi huomannut kaikkia niitä ajatuksia, jotka sisälläni ovat pyörineet ainakin nämä kuutisen vuotta. Olo on vähän kuin maratoonarilla, joka on vihdoin siinä viimeisellä kilometrillä; ei vielä maalissa, muttei sinne pitkäkään matka enää ole.
Innolla kasvatustieteen opintonsa aloittava,
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)