-Karin Filander
Hei mentorilaiset,
kuten jo laitoksen uusien ja vanhojen opiskelijoiden kakkukahveilla syyskuussa kerroin, olen itse Tampereen yliopiston kasvatteja. 70-luvun puolessa välissä tulin silloiselta Etelä-Pohjanmaalta, Laihian ja Vähänkyrön seudulta opiskelemaan aikuiskasvatusta Tampereen yliopistoon, koska olin nuorena ylioppilaana jo ennen opintojen aloittamista sattumalta ajatunut tai päässyt alan tehtäviin. Silloisessa Vaasan puhelinpiirin piirikonttorissa eli nykyisessä Sonerassa minua pyydettiin lähetin kunniakkaista tehtävistä piirikonttorin koulutussihteeriksi, kun silloinen yo-merkonomi siirtyi muihin tehtäviin. Koulutussihteerinä pääsin sisälle ns. piireihin, joita hallitsivat koulutusinsinöörit. Työ merkitsi 70-luvun alkupuolella henkilöstön kurssituksia ylellisissä hotelliympäristöissä. Rahasta ei silloin ollut valtiolla pulaa.
Olenkin usein todennut, että olin silloin varmaan pelkkänä ylioppilaana urani huipulla. Rantasipi-hotellit ja lentomatkat Vaasasta Helsinkiin tulivat tutuiksi. Koulutusinsinöörini Vaasassa patisteli minut konekirjoituskurssille, kun toistuvasti tarjosin hänelle kummattuja ja lakkattuja osanottajakirjeitäni. (On huvittavaa kertoa teille tällaisia tarinoita – teistä ehkä harvemmat tietävät, että silloin ei kirjoituskoneissa ollut edes korjausnäppäintä, joka oli suurta ylellisyyttä jo 80-luvulla) Otin siis kymmensormijärjestelmäm tehokkaasti käyttöön ja pääsin valituksista. Henkilöstökoulutuksen maailma tuli tutuksi, samoin kuin julkisen sektorin toiminnan eetos.
Hakeuduin sitten kuitenkin vuonna 1975 Tampereelle opiskelemaan aikuiskasvatusta, vaikka samalla jatkoin osa-aikaisena koulutussihteerinä jonkin aikaa Tampereen puhelinpiirissä. Tampereelle muutin, koska silloin aikuiskasvatusta ei voinut opiskella missään muussa yliopistossa Suomessa. Aikuiskasvatuksen laitos oli silloin pakkosiirretty yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta vuonna 1974 uusiin kasvatustieteiden tiedekuntiin. Kun saavuin Tampereelle, eli aikuiskasvatuksen laitoksen väki yo-talolla tapahtuneiden vastalausejuhlien, eduskuntaan tehtyjen vastalausekäyntien yms. jälkeistä aikaa.
Luulen, että tämä väkivaltainen yhdistämiskuvio kasvatustieteeseen vei aikuiskasvatuksen opettajat ja opiskelijat pitkäksi aikaa eräänlaiseen siilipuolustukseen ja oppositioon, joista heidän oli vaikea kurottaa rakentavaan yhteistyöhön kasvatustieteen kanssa. Aikuiskasvatuksen ainejärjestö Paideia otti meidät uudet opiskelijat heti saavuttuamme tiukkaan syleilyynsä. Tutoreita oli suuri joukko ja näytti ja tuntui siltä, että uudet opiskelijat suorastaan vedettiin mukaan kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Laitoksella toimi demokraattinen laitosneuvosto, oli hallinnon – ja tutkinnonuudistusta, kehitimme erilaisissa ryhmissä koulutusohjelmiamme ja osallistuimme kaikenlaisiin demonstraatioihin.
Paideia tuntui heti omalta paikalta, johon uusi opiskelija pystyi kiinnittymään. Olimme aikuiskasvattajia, vaikka se tuntuikin aika hassulta. Voiko aikuisia kasvattaa, kysyivät kotiväkemme. Hyvin huonosti me uudet opiskelijat tiesimme oppiaineemme historian ja taustan. Olihan oppiaine vielä 60-luvulla kansansivistysoppi, joka herätti kokonaan toisenlaisia mielikuvia. Aikuiskasvatuksen laitos oli muuttunut tiedekuntasiirron myötä Aikuis- ja nuorisokasvatuksen laitokseksi, vaikka nuorisotyön opiskelijoiden eli Nursojen kanssa meillä ei ollut mitään yhteistä. (mitä näin jälkikäteen kyllä suuresti ihmettelen).
Suurempaa yhteistyötä ei ollut myöskään kasvatustieteiden opiskelijoiden kanssa. Kasvatustiede sijaitsi jossain kaukana Pyynikillä ja me liikuimme Hämeenkadulla, Kiillossa (sosiologia) ja päätalolla. Pyynikin kasvatustieteiden tiedekunta tuli tutuksi lähinnä tenttimispaikkana tai kohtalokkaiden hallinnollisten taistojen tilana. Erilaisissa kokouksissa aikuiskasvatuksen opiskelijat osoittivat suurta kansalaisrohkeutta pelastaen jossain vaiheessa mm. aikuiskasvatuksen omana erillisenä oppiaineena.
Omalla aikuiskasvatuksen joukolla oli tekemistä sitäkin enemmän. Laitos oli siirtynyt Tammelan puistotieltä Hämeenkadulle Branderin kiinteistöön. Laitoksella Paideian tärkeä tukikohta oli oma ruskea kaappi, joka sijaitsi lähellä silloisen assistentin Ritva Hiivala-Jakun ja Aulis Alasen huonetta. Kaapissa säilytimme mm. vanhoja tenttikysymyksiä, englanninkielisistä tenttikirjoista tehtyjä lyhennelmäkäännöksiä, ainejärjestön omaa pyöritettävää monistuskonetta.
Aikuisen Paras Tawara- lehden ensimmäisen numeron kannessa oli arvoitus, jonka ratkaisuna oli lehden nimi. Muistaakseni tutorini Leena Koski (nykyinen kasvatussosiologian professori Joensuussa) ja samaan aikaan opiskelemaan saapunut Raija Höri (nykyinen suomenkielen opettaja) olivat lehden nimen keksijöitä. Asko Alanen (nykyään tunnettu sarjakuvapiirtäjä) toimi lehden huippuaikana kuvittajana ja hän myös kehitti eräänlaisen Paideia- nokkaeläimen, joka hieman muistuttu muumia, mutta jolla oli ihan oma habituksensa ja luonteensa. Tuo nokkaeläin sitten seikkaili lehden sivuilla ja se myös siirtyi paideialaisten college-paidan koristukseksi. (Jukka Tuomistolla tuo paita on kuulemma edelleen tallessa.)
Paideian opiskelijoiden rutiineja olivat vireän tutortoiminnan ohella syksyn tutustumisillanvietto Domus-klubilla, mikä jatkui pikkujoulujen merkeissä, taas Domus-klubilla. Näissä illanvietoissa olivat säännöllisesti mukana laitoksen opettajista ainakin Aulis Alanen, Jukka Tuomisto, Ritva Hiivala-Jakku ja Kari Rantalaiho. Paideian porukoissa viihtyi jossain illanvietoissa myös Urpo Harva, jonka oli Paideia- ainejärjestön nimen ideoija 1960-luvulla. Innokkaana laulajana muistan itse suuresti nauttineeni Aulis Alasen upeasta äänestä, kun hän veti G. Otsin tyyliin Uralin pihlajat. Yleensä ottaen istuimme pehmeillä tyynyillä ja tutustuimme toisiimme laulaen ja leikkien ja myös boolia litkien. Laululla on suuri elähdyttävä voima – sen tiesivät jo kansanopistoihmiset ja sen tiesimme myös me paideialaiset. Ainejärjestönä teimme matkoja ainakin Leningradiin ja Tallinnaan ja laskiaista laskimme Kaupissa ja Turussa kävimme teatteriretkillä. Kun juuri tällä viikolla tapaamme taas Paideia- porukoissa 9.10.2009 Tampereella, niin oikeastaan on pakko sanoa, että ainejärjestötoiminta opetti minulle oikeastaan kaiken tarpeellisen, mitä elämässä olen tarvinnut.
Paideian ja Kastion seuraajana on nyt siis 1990-luvulla syntynyt Mentor ja verkkolehtenne Panopticon (upea lehden nimi – oletteko kirjoittaneet lehdessä nimen herättämistä ajatuksista enemmänkin?) teki minuun kyllä suuren vaikutuksen. Huomasin verkkolehden sivuilta ihan samaa yhdessä tekemisen innostusta ja yhdessä yrittämisen henkeä, joka kehittää kuin huomaamatta mukana olijoissa tehokasta organisointitaitoa ja vastuullisuutta. Tämä vastuun kantamisen henki oli ominaista myös Mentorin edeltäjälle Paideialle (ja varmaan myös Kastiolle, vaikken itse siitä mitään tiedä ). Liikuttavaa oli huomata, että edelleen teillä on erilaisia -vastaavia. Itse olin aikoinaan rauhanvastaava ja lehtivastaava (APTn päätoimittaja) ja mukana oli myös liikuntavastaava ja kulttuurivastaava ja oli muitakin vastaavia. Mutta ehdottomasti meiltä puuttui silloin verkkovastaava, ympäristövastaava ja yrityssuhdevastaava ja Specia- vastaava. Läksimme kyllä Paideia- aikana rakentamaan ainejärjestönä tietoisesti harjoittelupaikkayhteyksiä eri suuntiin, mutta työelämäyhteydet eivät olleet silloin vielä kovin pitkällä.
Opinnoissa Ritva Hiivala-Jakun (nyk. Jakku-Sihvosen) kanssa kylläkin teimme mm. Ahjolan kansalaisopiston kanssa yhdessä kurssin yksinhuoltajille. Meistä osa piti jopa opetusta ja osa hoiti kurssilaisten lapsia. Lisäksi Ritvan kanssa teimme Freire- projektin innoittamina Sambiaa koskevan kansainvälisyysprojektin. Muistan myös VSYn pääsihteerin Helena Kekkosen (Vapaan sivistystyön yhteisjärjestö) käyneen laitoksella vierailevana luennoitsijana kertomassa Freirestä ja vankiloissa tapahtuvasta opiskelusta. Ensimmäinen tieteellinen julkaisuni syntyikin niin, että yhdessä nuorina aikuiskasvatuksen opiskelijoina Taina Törmän kanssa toimimme Helena Kekkosen Orivedellä toteuttaman ”Meeting in Finland”- konferenssin sihteeristössä. Nyt onkin kiinnostavaa tutustua siihen, miten Paulo Freire mahdollisesti näkyy taas Juha Suorannan myötä laitoksen opetuksessa.
Entä vastaus kysymykseen mitkä tunnelmat minulla on töiden aloittamisesta nyt Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitoksella? Vastaisin niin, että samalla sekä hyvät että haikeat. Kysymys on eräänlaisesta kotiin paluusta, koska olen toiminut parikymmentä vuotta Tampereen yliopistossa, kymmenen viimeistä vuotta työelämän tutkijana. On kiinnostavaa tarkkailla muutoksia, joita kasvatustieteiden laitoksella on viime vuosien aikana tapahtunut. Palataan tähän kysymykseen ehkä myöhemmin uudestaan, kun tiedän konkreettisesta tilanteesta enemmän. Viimeiset seitsemän ja puoli vuotta olen kuitenkin ollut Kuopion yliopiston uuden akateemisen oppiaineen sosiaalipedagogiikan yliassistenttina. Haikeaa oli jättää sekä opiskelijat että työtoverit, joiden kanssa on paljon koettu viimeisten seitsemän ja puolen vuoden aikana. Kun viime viikolla osallistuin vielä Tulevaisuusverstaaseen Kuopiossa ja hyvästelin opiskelijani ja laitoksen väen, sain lahjaksi upean kirjan sosiaalipedagogisesta valtaistavan valokuvauksen projektista "Maailman ihanin tyttö", jossa kuvataan lastenkodissa kasvaneiden nuorten itsetiedostuksen ja kasvun prosessia valokuvien avulla --ja vielä tekijän Miina Savolaisen kultakirjaimellisella omistuskirjoituksella varustettuna -- Luin kirjan junamatkalla kotiin --katselin kuvia-- eheytymisen prosessi, jota tytöt käyvät kirjassa läpi, vaikuttaa myös lukijaan ja katselijaan.
Tamperelaisen elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen maisteriohjelman äärellä uskon kohtaavani samat sosiokulttuurisen kasvatuksen kysymykset, jotka virittivät kuopiolaista sosiaalipedagogiikkaa tässä ajassa. Korostununeen kilpailullisuuuden, individualismin ja markkinoistumisen keskellä tarvitaan kasvun, kasvatuksen ja oppimisen asiantuntijoita, jotka muistuttavat ihmisen arvokkuudesta ja ihmisarvoisesta elämästä kaikissa ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Meitä kaikkia varmaakin virittää kysymys, millaista on hyvä elämä ja miten ylläpidämme yhteisöllisiä suhteita, jotka turvaavat pohjoismaisen hyvinvointivaltion parhaat saavutukset myös meidän lapsillemme ja lastenlapsillemme. Elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen teemojen äärellä olemme miettimässä myös yksilön ja yhteisön muuttuvaa suhdetta tässä yhteiskunnallisessa ajassa.
Yhteiskunnan pedagogisoitumisen ilmiöt kiinnostavat varmaankin meitä kaikkia ja toivon mukaan rakennamme näihin kysymyksiin yhdessä myös kriittistä suhdetta. Se kai on akateemisen kansalaisuuden ydin – kyky kehittää ja tarjota vaihtoehtoisia ajattelutapoja vallitsevaan vaihtoehdottomuuteen. Oikeastaan tulevaisuuden kannalta tärkeintä on kehitellä sitä omaa juttua eli vaalia oman innostuksen kipinää, jota voi ruokkia hyvillä ja kiinnostavilla kirjoilla, luennoilla, väittelyillä ja keskusteluilla ilman mitään rajoja. Työniloa kaikille elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutusohjelman opiskelijoille. Käykää seuraamassa kaikenlaisia kiinnostavia luentoja ja luennoitsijoita, vaikkei niistä tulisi niitä pisteitäkään. Itselleni tällaisia nautinnon paikkoja olivat mm. Lauri Mehtosen luennot, joiden anti on säteillyt koko elämään.
Opiskeluun iloa toivottaa
Karin Filander
Kasvatustieteiden laitos
