Tällä kertaa teemana on kiire, ja sitä on lähestytty monesta eri näkökulmasta (mm. yliopiston ja opiskelijoiden, kiireen olemuksen ja sen luomisen, sekä kiireestä selviytymisen näkökulmasta).
Mukavia lukuhetkiä toivottavat
Emmi Yli-Luoma ja Sanna Salonen
Pääkirjoitus 1/2
Elämme maailmassa, jossa aika jäsentää maailmankuvaamme ja vaikuttaa tapaamme ajatella. Suhde aikaan on muuttunut vuosien saatossa siten, että nykyään koemme entistä enemmän tunnetta ajan puutteesta ja näin ollen kiire on tunkeutunut lähes jokaiselle elämän alueelle. Sanotaan, että aikaa voi tuhlata, mutta sitä ei voi ostaa lisää.
Myös yliopistot ovat muuttuneet suhteessa aikaan, sillä ennen opiskelijoille annettiin aikaa opiskella eikä valmistumisella ollut kiirettä. Korkeakouluopiskelijoiden valmistusaikojen venyminen on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina, esimerkiksi viime vuonna maisteritavoitteesta jäätiin suhteellisen kauas monessa yliopistossa. Valmistumisaikojen venymisen katsotaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia yhteiskunnalle, mikä näkyy muun muassa huolena osaavan työvoiman saatavuudesta tulevaisuudessa. Valmistusaikojen venyminen myös vähentää yliopistojen saamaa rahoitusta, mikä kertoo osaltaan yliopistojen muuttuneen markkinasuuntautuneemmiksi. Vastausta ongelmiin haetaan esimerkiksi opintotuen muuttamisesta kaksiportaiseksi. Muutoksella pyritään kannustamaan opiskelijoita säännölliseen sekä suunnitelmalliseen opiskeluun ja siten lyhentävän valmistumisaikoja.
Opintoihin liittyvän suorituspaineen katsotaan lisäävän opiskelijoiden stressiä ja samalla kasvattavan esimerkiksi terapiajonoja. Samanaikaisesti tilastoista ilmenee, että harva opiskelija opiskelee tarpeeksi. Viime vuonna vain 37 prosenttia yliopisto-opiskelijoista suoritti keskivertomäärän opintoja. Tämä herättää pohtimaan, mitkä tekijät todellisuudessa aiheuttavat kiireen tunteen opiskelijoille? Onko kiireestä vain mukavaa valittaa?
Toisaalta ei voida tuijottaa vain valmistusajoista kertovia tilastoja, sillä ne eivät kerro mitään opiskelijoiden osaamisesta. Voidaankin pohtia, onko opiskeluun käytetty aika tärkeämpää kuin sen tuottama osaaminen? Aikapaineet saattavat vaikuttaa negatiivisesti opiskeluun siten, ettei kriittiselle ajattelulle ja reflektoinnille jää aikaa, kun kurssit pitää saada mahdollisimman nopeasti suoritettua. Silti valmistusaikojen nopeutuminen hyödyttää sekä yhteiskuntaa että opiskelijoita itseään, joten ehkä kyse on enemminkin opintojen järjestämisestä ja myös opiskelijoiden motivaatiosta suorittaa opinnot ajoissa. Tutkimuksissa onkin todettu, että motivoituneimmat opiskelijat valmistuvat nopeimmin.
Kiireeseen liittyvät ongelmat ovat nähtävissä myös tutkijoiden työssä, sillä he saattavat kokea, ettei tutkimuksen tekemiseen jää riittävästi aikaa. Tämä ilmeni Ylijoen ja Mäntylän (2003) tekemässä tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin tutkijoiden kokemuksia aikaperspektiiveistä. Tutkijat pitävät niin sanottua ajatonta aikaa ihanteena, jonka he toivoisivat saavuttavansa. Ajattomalla ajalla tarkoitetaan sellaista tilannetta, jossa tutkijoilla on mahdollisuus käyttää tutkimuksen tekoon aikaa niin paljon kuin tutkimus vaatii. Ajatonta aikaa voi olla sellaisenaan mahdoton saavuttaa, vaikka ajatus siitä tuntuukin houkuttelevalta. Toisaalta aikarajoitteet myös varmistavat, että tutkimus tulee tehdyksi. Sama koskee opiskelijoiden valmistumista sekä ylipäätään lukuisia asioita kiireen täyttämässä elämässämme.
Ylijoen ja Mäntylän artikkeli on luettavissa osoitteessa http://tas.sagepub.com/content/12/1/55.full.pdf+html. Kiitos Karin Filanderille vinkistä!
Rauhallista ja mukavaa joulua kaikille!
Emmi Yli-Luoma
Pääkirjoitus 2/2
Aamulla ei ehdi syödä, tenttiin ei ole aikaa lukea ja kavereiden näkeminen tuntuu kaikessa kiireessä lähes mahdottomalta - tiukalla ovat niin aikataulut kuin hermotkin. Kiire on läsnä lähes jokaisessa opiskelijan päivässä ja saa meidät juoksemaan kuin olisimme elämän sijaan oravanpyörässä. Joka puolelta satelee vaatimuksia, aikatauluja ja lisähommia, joihin pitäisi tarttua ennemmin tai myöhemmin. Meillä ei ole enää aikaa kokeilla, seikkailla, valikoida, puntaroida ja muuttaa mieltämme, sillä aina on oltava valmiina seuraavaan suoritukseen ja uusiin haasteisiin. Onko elämässä kiireen keskellä enää mitään järkeä?
Me ihmiset jaksamme aina tekopyhinä valittaa kiireestä, mutta silti kerta toisensa jälkeen me luomme sitä itsellemme päästäksemme eteenpäin. Me voisimme opiskella tenttiin vaikkapa asia kerrallaan kuukauden ajan, mutta sen sijaan me jätämme kaiken viime tinkaan ja kauhealla kiireellä koitamme ahtaa tietoa päähämme. On niin kiire! Me voisimme ostaa joululahjat jo tammikuussa, mutta jätämme koko urakan joulua edeltävälle viikolle ja manailemme hirmuista kiirettä ja kasvavaa joulustressiä. Me hamstraamme itsellemme aivan liikaa tekemistä ja sitten töllistelemme kädet levällämme, kun kaikki hajoaa käsiin ja migreeni ottaa ylivallan stressaantuneissa aivoissamme. Olemmeko me ihmiset ihan typeriä?
Tavallaan me olemme, sillä kiire on itse luotu hirviö. Millä on joka vuorokausi 24 tuntia (miinus unet) tehokasta aikaa tehdä asioita, joista me nautimme ja joita me haluamme tehdä. Tietenkin jotkin asiat, nuo niin kutsutut velvollisuudet, on hoidettava, mutta kenenkään on turha väittää, ettei ole aikaa muuhun. Kiire syntyy siitä, ettemme ehdi tehdä niitä asioita, joita haluaisimme, koska teemme niitä, joita meidän mielestä meidän ”pitää” tehdä. Tämä on kuitenkin usein harhaa, sillä paneutuessamme kalentereidemme saloihin huomaamme usein, että kuoppa, jossa seisomme, on meidän itsemme kaivama. Me itse olemme lupautuneet, haalineet, suostuneet, lähteneet mukaan, aloittaneet ja suorittaneet. Kukaan ei olekaan käskenyt meitä valitsemaan tätä elämää – olemme valinneet kiireen itse suuressa viisaudessamme. On jokaisen oma valinta, miten käyttää nuo 24 tuntia päivässä, 168 tuntia viikossa ja noin 8760 tuntia vuodessa. Voimme mennä lenkille pirteään pakkaseen, nauttia hyvästä kirjasta tai ottaa opiskelun rinnalle osa-aikatyön. On muistettava, että tässä on kyse aina valinnasta – valitaan se määrä kiirettä kuin halutaan.
Onko kiire sitten pahasta? Itse olen sitä mieltä, että kiire voi olla myös voimavara. Oma elämäni koostuu tällä hetkellä kandin teosta, opiskelusta, työnteosta (n. 2-3 päivää / vko), ainejärjestötoiminnasta sekä monenlaisista luottamushommista ja jäsenyyksistä erilaisissa työryhmissä. Kalenteri näyttää hurjalta jopa omiin silmiini ja joskus tuntuu, ettei kotona ehdi olla ollenkaan riittävästi, mutta toiminnantäyteinen elämä pitää liikkeessä ja vireänä. Kiireessä olen parhaimmillani: kolme tenttiä motivoi paljon paremmin kuin yksi ja viimeisen illan lukumotivaatio ja oppimistehokkuus ovat ihan omaa luokkaansa. Kiire on minulle voimavara, joka antaa käyttööni luovan puoleni ja imee minusta kaikki parhaat resurssit ja kyvyt, joita kulloisissakin tehtävissä tarvitaan. Tästä esimerkkinä lukiossa pitämäni ylioppilaiden juhlapuhe, jonka kirjoitin juhlaa edeltäneenä yönä, sillä tuolloin motivaatio ja luovuus olivat huipussaan.. Toki myönnän, että kaikki eivät ole samanlaisia kiireessä ja kiireestä eläjiä, mutta se ei ole olennaista. Olennaista sen sijaan on se, että pitää tunnistaa oma tapansa elää ja kyetä valitsemaan sen verran kiirettä, jossa pystyy itse elämään.
Kiireen vastapainoksi tarvitsemme kuitenkin mielekästä tekemistä, lepoa ja hauskanpitoa. Itse jouduin juuri kuluvalla lukukaudella kovasti pohtimaan, onko elämäntavassani mitään järkeä. Miksi haalin itselleni aina vain lisää hommaa, vaikka entisetkin menevät usein päällekkäin ja tuntuvat raskailta. Ajatusteni siivittämänä päätinkin kuunnella itseäni, ja lopettaa kaiken ylimääräisen. Jäljelle jäävän ajan aion käyttää liikuntaan, kavereiden kanssa olemiseen ja johonkin uuteen harrastukseen, vaikkapa aina rakastamaani tähtien bongailuun. Haluan tehdä jotain, mistä oikeasti nautin huolimatta siitä, miltä se näyttää CV:ssä. Ja ohhoh, heti tuntuu vähemmän kiireiseltä!
Haastankin teidät, rakkaat kasvatustieteilijätoverit, miettimään, minkälaisen kiireen te olette itsellenne luoneet. Oletteko ottaneet elämänne haltuun ja koetteko tekevänne asioita, joista itse nautitte? Me emme ole muiden liikuteltavia marionetteja, jotka osaavat sanoa ”kyllä”, ”minulle sopii” ja ”kyllä minä voin sen hoitaa”. Me olemme älykkäitä, päätäntävaltaisia olentoja, ja osaamme ajatella omia tarpeitamme ja omaa jaksamistamme. Mitä sitten, jos et jaksakaan tenttiä sitä yhtä kurssia ennen joulua? Mitäpä jos uskaltaisitkin sen sijaan ottaa omaa aikaa ja viedä itsesi vaikka ystäviesi kanssa nauttimaan kylpylän lämmöstä tai läheisen kahvilan herkuista? Otetaan kiire haltuun!
Rauhallista ja rentouttavaa joulunodotusta kaikille toivottaen,
Sanna Salonen
Mul on ny vähän kiire...
Kiire on jo hyvän aikaa ollut varsinainen trendikäsite. Yhä useampi on kroonisesti kiireinen. Mutta mitä kiire oikeastaan on?
Hienoja määritelmiä löytyy varmasti pilvin pimein. Yleisesti voisi sanoa, että kiire tai oikeastaan tunne siitä syntyy, kun ihminen kokee olevansa pakotettu tekemään liian monta asiaa jossakin annetussa ajassa. Kiire voi luonnollisesti olla sekä yksilön että yhteisön ongelma. On henkilökohtaista, miten ihmiset sietävät kiirettä ja milloin he ylipäätään kokevat olevansa (liian) kiireisiä. Jollekulle luontainen nopeatahtisuus on jonkun toisen mielestä stressaavaa. Tärkeä pointti on tietenkin myös se, miten kiire kuhunkin vaikuttaa. Jollakin nousee verenpaine, toinen kärsii unettomuudesta, kolmas taas voi reagoida aivan jollain muulla tavalla tai yhtä hyvin olla reagoimatta lähes ollenkaan. Merkitystä lienee paljolti myös sillä, mitkä asiat kiirettä synnyttävät: ovatko ne itselle mieluisia ja tärkeitä vai eivät.
Usein kiireestä syytetään esimerkiksi vaativaa työelämää, joka toki onkin yksi syyllinen. Kuitenkin moni voinee omalla toiminnallaan yllättävänkin paljon vaikuttaa kiireeseen tai oikeastaan sen hallintaan. Mielestäni taustalla on usein tiettyjä ajatusrakenteita, joita on halutessaan mahdollista muokata. Nyky-yhteiskunnassa on tunnetusti jo liiankin kanssa valinnanvaraa. Tämä voi johtaa tunteeseen siitä, että mukaan kannattaa mennä kaikkeen, johon vain suinkin pystyy. Human doing -asenne taas voi aiheuttaa tunteen elämästä pelkkänä suorittamisena, kun human being on jäänyt pahasti taka-alalle. Moni on itseään kohtaan liian vaativa. Erityisen yleistä tämä on ymmärtääkseni yliopisto-opiskelijoilla. Kaikessahan ei kuitenkaan tarvitse olla täydellinen tai edes hyvä...
Kiire voi saada meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi. Tuntuu, että moni myös pakenee kiireen taakse jotakin. Kenties tyhjyyden tunnetta, turhautumista tai yksinäisyyttä? Olen huomannut, että esimerkiksi jooga, pilates, meditointi, ns. downshifting ja ”näin hallitset ajankäyttöäsi” -tyyppiset lehtiartikkelit ovat olleet jo jonkin aikaa muodissa. Tämä kertoo osaltaan siitä, että myös rauhaiselon ja kiireettömyyden suosiminen on nostanut päätään. Ehkäpä nyt eletäänkin jonkinlaista murroskautta: liiallisen kiireen haitalliset vaikutukset on ymmärretty ja suuntaa pyritään muuttamaan kohti rauhallisempaa elämäntahtia. Hyvä niin. Eivätköhän tästä pidemmällä tähtäimellä hyödy sekä yksilö että yhteiskunta.
Riikka Vartiainen
Ehdimmekö koskaan edes miettiä, miksi ja minne?
Astelet kirjastoon ja istahdat koneen ääreen. Avaat hakuohjelman ja kirjoitat teoksen nimen kohdalle ”kiire”. Eteesi lävähtää järjetön määrä teoksia, joiden nimessä kyseinen sana esiintyy. On oppaita kiireettömään elämään, ohjeita ajanhallintaan ja keittokirjoja, jotka sisältävät reseptejä kiireiseen arkeen. Mihin meillä on kiire?
Kuvan kirjat: Heiskanen P, Salminen J. Taltuta kiire. Talentum Oyj 2009. Jääskeläinen, J. Aikaa enemmän – kiirettä vähemmän. TJS opintokeskus 2005. Linder, J. Kiireetön keittiö. Atena 2008.
”Aikaa enemmän – kiirettä vähemmän” kirjassa listataan ajankäytön hallintaan auttavat seitsemän keskeistä periaatetta. Tärkeysjärjestys, ennakointi, varaaminen, niputtaminen, investointi, tee se nyt ja kerralla valmiiksi – nolla virhettä. Kirjan mukaan kiireellä on useita syitä, joita ovat muun muassa ylikuormitus, vaikeus sanoa ei, täydellisyyden tavoittelu, kiireen arvostaminen ja ajankäytön arvioinnin epäonnistuminen.
Meidän täytyy siis asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Täytyy osata ennakoida ja arvioida ajankäyttöään. Täytyy niputtaa, investoida ja tehdä asiat nyt. On joskus osattava sanoa ei ja saada kaikki kerralla valmiiksi - ilman virheitä. Emme saa tavoitella kuitenkaan täydellisyyttä (mutta virheiden määrän tulee kuitenkin olla nolla), emme saa ylikuormittua, emmekä saa arvostaa kiirettä, sitä välttelemme tappiin asti.
Piece of cake.
”Taltuta kiire” kirjassa todetaan, että hissifirmojen edustajat maailmalla ovat todenneet, että kaikkein kulunein nappula hisseissä on juurikin se, jolla ovet saadaan nopeammin kiinni. Tämä kertoo siitä, millainen on meininki yhteiskunnassa nykyään.
On todettu, että kiireen tunne vahvistuu suggestion kautta. Mitä enemmän puhumme ja ajattelemme kiirettä, sitä vahvemmaksi tunne käy. Jos kiireen tunnetta toistaa itselleen jatkuvasti, se lopulta muuttuu todellisuudeksi.
Ja samaa pätee todennäköisesti myös opiskeluun. Jos ajattelet, että tenttiin lukemisen kanssa tulee kauhea kiire ja aika loppuu kesken, se tapahtuu varmasti. Jos ajattelet, että ehdit lukea, tartut kirjaan ja luet, ehdit paljon suuremmalla todennäköisyydellä. Vaikka sinulle olisi kalenteri täynnä merkintöjä; tapaamisia, kokouksia, luentoja, tenttejä, esseen palautuksia, treenejä, yhdet bileet, kaverin tuparit ja kummilapsen synttärikestit, niiden määrää ja niihin kuluvaa aikaa on turha miettiä liian kauaa. Tärkeintä on ottaa asia kerrallaan hoidettavakseen, hoitaa se pois alta ja siirtyä seuraavaan. Asiat tärkeysjärjestykseen ja TEE SE NYT!
Ja välillä kannattaa myös pysähtyä miettimään sitä, että kun kiirehdimme tänne ja sinne, ehdimmekö koskaan miettiä, miksi ja minne?
Riikka Koskinen
Taltuta kiire –kirjan esipuhe ja johdanto osat (joita on käytetty myös lähteenä) ovat luettavissa osoitteessa: http://www.talentumshop.fi/webshopdata/prod/foreword/978-952-14-1436-7.pdf
Tarina kiireettömästä kellosta
Olen aina ollut kellonkyttääjäihmisiä. Kellonkyttääjät tarkkailevat kelloaan koko ajan, aivan kuin huolissaan siitä, että ilman heidän jatkuvia vilkaisujaan kello lakkaisi käymästä. Minulla oli tapana kytätä kelloa aina ennen yliopistolle tai töihin lähtöä: vielä kuusi minuuttia aikaa –ripsiväri – vielä viisi – hiukset ojennukseen – kolme – vielä ehtii pestä hampaat – yksi – missä sukkani ovat? – nolla – takki päälle, kengät jalkaan ja juoksuksi. Koskaan bussiin ei voinut lähteä paria minuuttia aikaisemmin, vaikka juuri ja juuri ehdinkin. Mutta se ainainen kiireen tuntu! Raivostuttavaa.
Eräs kaunis päivä kelloni hajosi, ja luovuin siitä. Sittenkö koitti vapaus kyttäämisestä, ajasta ja kiireestä? Ei todellakaan, vaan ajantajuni katosi totaalisesti: jumituin aamupalapöytään, lukemaan lehteä, television ääreen tai ajatuksiini. Kun ranteessa ei ollut mitään vilkuiltavaa, aika tuntui jotenkin sananmukaisesti unohtuvan. Josta seurasi taas enemmän kiirettä ja usein enemmän myöhästymistä.
Monille kellonkyttäys ja kiire kuulostavat kirosanoilta, pelkästään asioilta, joihin liittyy ahdistus, nopea syke ja pakolliset juoksuaskeleet. Kiire voi olla kuitenkin iloinen asia sopivassa suhteessa, epäsäännöllisenä vierailijana. Itse ainakin nautin silloin tällöin kiireen tunnusta, siitä illuusiosta, että minulla olisi elämää, minulta odotetaan joitakin suorituksia määräaikaan mennessä ja minua tarvitaan tai minun toivotaan tulevan tiettyyn paikkaan tiettynä aikana. Käänteisesti ajateltuna: jos koskaan ei olisi kiire minnekään, saattaisin pitkästyä ja toivoa vähän adrenaliinia elämää, se on kai yksi syy siihen, että aiheuttaa itselleen kiireen. Kiire on useimmiten oman pään sisällä ja siinä mielessä itse aiheutettua, että asioiden tekemisen priorisointi ei ole onnistunut suhteessa jäljellä olevaan aikaan.
Jatkuvana tilana kiire ei voi olla kenellekään hyväksi: keho ja aivot käyvät ylikierroksilla, keskittyminen mihinkään asiaan kunnolla ei onnistu ja luovuuden korvaa suorittaminen ja väsymys. Pahinta kiireessä on nimenomaan odottamattomien tilanteiden ja sattumanvaraisten ideoiden puuttuminen, sillä kelloa kytätessä sattumalle ei jää aikaa. Kiireessä ei ehdi ihmettelemään, seuraamaan pieniä arkisia ilmiöitä tai kyseenalaistamaan. Kuitenkin juuri kaikessa tässä sattumanvaraisuudessa ja ennakoimattomuudessa on elämän idea, sillä ilman niitä olisimme mekaanisia suoritteita toteuttavia, kaavamaisia robotteja. Kiire toisinaan tapahtuvana ilmiönä on kuitenkin virkistävää: pienessä paineessa asioita saa paremmin valmiiksi ja ei-kiireelliset tilanteet tuntuvat vieläkin mukavammilta kiireen jälkeen. Lyhyen aikaa kestäneen kiireisen tapahtuman jälkeen on usein voittajafiilis, jos huomaa olevansa kiiereen herra eikä toisinpäin.
Mutta mitä tapahtui kellonkyttääjäolemukselleni? Löysin kirpputorilta vanhan, kummallisen värisen ja persoonallisen kellon, johon rakastuin heti. Siinä on erikoista se, että yleensä se pysyy ajassa, mutta keskimäärin kerran tai pari viikossa se pysähtyy tunniksi tai kahdeksi, kerran se jopa piti lomaa koko päivän kunnes jatkoi taas kulkuaan. Tästä kellosta on hyvä ottaa välillä mallia ja muistaa päästää kiireestä irti, jos kiire meinaa jatkua liian pitkään. Lisäksi kellon läsnäolo ranteessa muistuttaa kiireestä ja aikatauluista sopivasti, mutta koska se ei aina ole luotettava, sen pakonomainen kyttäys on jäänyt pois.
Toivon kaikille sekä kiireisiä että kiireettömiä hetkiä, joskus myös täydellistä pysähtymistä.
Mira Valkonen
Arjessa kiinni, ei kiireessä
Teksti: Henna Syrjänen
Kaadan lapsille muroja ja maitoa kippoihin, levitän kouluvaatteet pukemista vaille valmiiksi lattialle, sitten totean ”Syökääs nyt, koulu alkaa puolen tunnin kuluttua”. Näin opetan jälkikasvuani pitämään kiinni sovituista aikatauluista, toimimaan ripeästi ja tehokkaasti, sekä kunnioittamaan yhteiskunnan normia olla ajoissa. Pojat vetävät pian takkia niskaan ja samalla härnäävät toisiaan, nauravat ja pilailevat. Sanon monotonisesti, kuten joka aamu vastaavissa tilanteissa ”Hei olkaas kunnolla, nyt ei todellakaan ole aikaa tuollaiseen.”
Palasin työelämästä yliopistoon viime vuonna. Sitä edeltäneet neljä vuotta olivat ennen kaikkea kiireisiä. Töissä vastuu painoi ja olin usein niin väsynyt, etten pystynyt edes nukkumaan. Kun uni ei tullut,
avasin tietokoneen ja työskentelin öisinkin. Neljän vuoden jälkeen olin siinä määrin uupunut perheen pyörittämisen ja ylivoimaisen työtaakan alla, että yliopiston verkkainen ja omaehtoinen työtahti kutsuivat kuin riemuloma palmujen alla.
Kiire opettaa
Mutta mitä kiire oikein on? Mikä on se arvokas asia, jonka tavoitamme saapumalla aina ajoissa kouluun tai töihin? Millaisesta maailmasta kerron lapsilleni hoputtamalla heitä aamuisin? Mikä sai minut ottamaan enemmän töitä kuin olisin osannut tai jaksanut tehdä? Olen pohtinut monesti näitä kysymyksiä.
Kuulin joskus kun joku viisas sanoi radiossa, että kiire on vain mielen tuottama harha monien muiden negatiivisten harhojen joukossa. Voimme itse valita reagoimmeko siihen ja jos reagoimme, voimme silloinkin valita reagoimmeko negatiivisesti vai positiivisesti. Mietin edelleen tätä tosiasiaa aina kun kiire ajaa minua takaa tai olen vaarassa myöhästyä. Todellisuudessa kiirettä ei ole olemassakaan, se on vain häiritsevä tunnetila.
Lisäksi arjen kiire saattaa tuottaa myönteisiäkin tuloksia. ”Ei taaskaan yhtään unohdusta tai myöhästymistä, saanko mä taas jonkun pienen palkinnon?” tuntuu hyvältä kun kolmasluokkalainen osaa. Joskus ikävältä tuntuva kiire, hoputus ja asioista muistuttaminen tuottavat mahtavan onnistumisen ajoissa olemisena ja huolellisuutena. Näin lapset oppivat myös muiden ihmisten kunnioitusta ja oivaltavat miksi sovituista aikatauluista pidetään kiinni.
Stressi on valinta
Minun mielestäni nykymaailma ei ole sen kiireisempi tai hektisempi kuin mikään aiempikaan maailma. Stressi rakentuu tai jää rakentumatta jokaisen henkilökohtaisten taipumusten mukaan. Ystävistäni eniten aikaansaavat eivät ole juuri koskaan kiireisiä tai stressaantuneita. He ovat löytäneet paikkansa maailmasta, toteuttavat omaa intohimoaan ja motivaatio kumpuaa niin syvältä, että ahkeruus ja tuottavuus ovat luontaisia.
Omaa oravanpyörääni pyöritti liian suuri työtaakka. Lisäksi työyhteisössä kiire nähtiin tehokkuutena. Vaikka ei olisi ollutkaan mitään hoppua, jokaisessa tilanteessa pyrittiin antamaan ihmisille käsitys työyhteisöstä, jossa ei levätä koskaan. Tuottavuus määriteltiin ainoastaan tehtyjen tuntien ja tehtävien määränä, ei laatuna.
Aika ajaa kiireen ohi
Iltapäivällä, kun lapset ovat tulleet koulusta, suljen tietokoneen. Gradu valmistuu hitaasti mutta varmasti. Voi olla että neljän tunnin päivittäinen työskentely on akateemisessa maailmassa keskimäärin liian vähän, minulle se kuitenkin riittää.
Ensin lapset tekevät kaikessa rauhassa läksyt. Olen luvannut kolmasluokkalaiselle palkinnon huolellisuudesta ja ajoissa olemisesta. Pakkaamme kassiin uimapuvut ja pyyhkeet, lähdemme uimahalliin. Kun elin työlleni, en ehtinyt uimaan, lukemaan tai piirtelemään, en pulkkamäkeen, trampoliinille tai pyöräilemään. Ja kun olisin ehtinyt, en jaksanut.
Osa asioista tapahtuu niin nopeasti, ettei niistä ehdi nauttia jos on koko ajan kiireinen. Olisin mielelläni ollut enemmän läsnä lasteni elämässä kun he olivat pieniä. Pahimman työtaakan puristuksessa olin kiitollisin mummusta, jolla ei ollut koskaan kiire mihinkään, hän paikkasi kiireen ja stressin näivertämää reikää äitiydessäni.
Toisaalta olen tyytyväinen liian kiireisen elämäntyylin antamista opetuksista, koska ne ovat osoittaneet minulle kiireettömyyden ja läsnäolemisen korvaamattomuuden. Ajatella, jos kiirehtisin edelleen pää kolmantena jalkana työelämässä, minulle ei ehtisi kertyä näitä ihania muistoja lasten alakouluajoiltakaan.
Mentorilaiset vierailulla Ylessä!
Jos et ollut tietoinen niin Mentorilaiset pääsivät kolmas päivä marraskuuta Ylen Tohlopin toimipaikkaan esittelykierrokselle. Esittelykierrokselle osallistui noin kolmekymmentä mentorilaista ja matkustimme Tohloppiin bussilla. Siinä saivat sitten muut matkustajat ihmetellä, kun niin iso ja eläväinen porukka hyppää bussiin. Kulttuurivastaava (2010) oli tietysti enemmän kuin mielissään siitä, että näinkin iso porukka oli innostunut tulemaan hänen kanssaan esittelykierrokselle.
Esittelykierroksella porukka jaettiin kahteen eri ryhmään ja oppaat näyttivät meille erilaisia studioita ja lavasteita. Pääsimme jopa puvustamoonkin, jossa on kuulemma yli 500 erilaista asukokonaisuutta. Tosin, sieltä ei enää vuokrata naamiaisasuja, vaan Ylellä on keskustassa oma toimipisteensä asujen vuokraukselle. Sinne kannattaa siis mennä, jos haluaa jotain erilaista naamiaisiin.
Lisäksi meille valaistiin myös sitä, millainen maskeeraushuone on ja olihan siellä erittäin kirkkaat valot niin, että jokainen finni ja näppy varmasti näkyi. Käytiin katsastamassa myös Tartu Mikkiin-lavasteet ja voitteko uskoa, että ne kasataan vain viittä lähetystä varten (toivottavasti muistin tuon lukumäärän oikein)? Toisin sanoen, siis Tartu Mikkiin- ohjelmaa kuvataan vain viisi jaksoa kerrallaan. On siinä laittamista ja kasaamista.
Jokatapauksessa vierailu oli erittäin mielenkiintoinen. Toivottavasti muutkin mun kanssa olleet tykkäsivät. Tässä vielä yksi kuva Nenäpäivän lavasteista.
Kiitos, että olitte innokkaita lähtemään!
Minna Vierula
Kulttuurivastaava 2010
Specian terveiset kasvatustieteilijöille!
SPECIA – Asiantuntijat ja ylemmät toimihenkilöt
Kehittämispäällikkö Mikko Lehtonen
mikko.lehtonen@specia.fi
0201 235 372
www.specia.fi
YKSI TUTKINTO • MONTA URAA
”Mikä susta tulee isona? Tuleeks susta joku opettaja?” ”Ei, musta tulee sun pomo.” Vastauksen keksiminen vei minulta muutaman vuoden. Muistan, kun aloitin yleisen kasvatustieteen opinnot Joensuussa viitisen vuotta sitten, eikä minulla ollut harmainta aavistustakaan siitä, mihin kasvatusalan asiantuntijat työllistyvät. Eikä kyse ollut ainoastaan urahaaveista, vaan myös siitä, mitä osaamista markkinoisin työhakemuksissani – mitä kasvatustieteiden maisteri osaa?
Asiantuntija esimerkkinä opiskelijalle
Ammattijärjestö on alan asiantuntijayhteisö, joka tarjoaa asiantuntijaesimerkkejä ja työnteon malleja. Tapasin paperiteollisuudessa työskentelevän HR-päällikön SPECIAn kasvatustieteilijäpäivässä toisena opintovuotenani, ja siitä päivästä lähtien tiesin, että suuntaan opintoni HR-tehtäviä silmällä pitäen. Ammattiesimerkki vaikutti niin sivuaineisiini kuin pro gradunikin aiheeseen. Siitä syntyi myös edellä mainittu ironinen esimerkki omasta tavoiteammatistani.
Kokonaisuudenhallinta on tärkein asiantuntijataito
Kasvatustieteellisen tieteenalatutkinnon merkitys on kahtalainen. Toisaalta se on yliopistoissa arvostettu tieteenalatutkinto, joka perehdyttää monipuolisiin ajattelu- ja sivistysperinteisiin ja joka antaa kasvatustieteilijöille asiantuntijatehtävissä vaadittavan taidon tulkita ja hallita kokonaisuuksia. Toisaalta kasvatustieteilijät eivät ole opettajia lukuun ottamatta monopolisoineet mitään tehtävää, ja siten heidän työelämäosaamisensa ei ole opiskelijoille aina selkeää.
Vaikka kasvatustieteilijät rinnastuvat tieteenalansa puolesta opettajiin, kasvatusalan asiantuntijoiden ja esimiesten tehtävät muistuttavat enemmänkin yhteiskunta- ja kauppatieteilijöiden työmarkkinoita. Kasvatustieteilijät toimivat muun muassa (henkilöstö)hallinnossa, koulutusalalla, järjestöissä ja liike-elämässä.
Työelämäosaamista pitäisi tulkita työelämästä käsin
SPECIA – Asiantuntijat ja ylemmät toimihenkilöt ry on ammattijärjestö kasvatustieteilijöille. Kasvatustieteen maistereita ja opiskelijoita on jo lähes 1 500. Tutkimme kasvatustieteilijöiden työhön sijoittumista, työssä pätevöitymistä ja ansiotason kehittymistä. Koska yliopisto opettaa, kuinka kasvatustieteilijä ajattelee ja tulkitsee, me selvitämme ja kerromme, mitä kasvatustieteilijät työssään tekevät, oppivat ja osaavat. Tuloksia voi lukea esimerkiksi SPECIAn julkaisusta 1/2010 Yksi tutkinto – monta uraa, kasvatustieteen maisterin työelämäosaaminen valmistuneiden ja työnantajien silmin. Kasvatustieteilijöiden tehtäviä ja taitoja on lueteltu myös kasvatustieteilijän osaamiskortissa.
Joku voisi nostaa kätensä ylös ja sanoa, että eihän se nyt ihan nappiin mennyt: tähtäsit HR-tehtäviin ja kirjoitat parhaillaan ammattijärjestön työntekijänä. Totta, ensimmäinen työpaikkani ei ollut sitä, mitä suunnittelin. Se on sitä harvoin. Mutta juuri se on kasvatustieteiden opiskelun paras puoli, ja Petteri Luukkainen tavoittaa sen mielestäni erinomaisesti pro gradunsa nimessä Yksi tutkinto – monta uraa. Kasvatustiede ja kasvatustieteellinen tutkinto sallii suunnanmuutokset ja se antaa useamman kuin yhden mahdollisuuden valita ammatin toisin. Se ei ole kaikissa tutkinnoissa yhtä helppoa.
Mikko Lehtonen
Ps. Tiesithän, että palkkaukseen ja työehtoihin voi vaikuttaa ennen kuin allekirjoittaa henkilökohtaisen työsopimuksen – esimerkiksi kysymällä neuvoa palkkatasosta omalta ammattijärjestöltä. Voit tarkistuttaa meillä myös työsopimuksesi. Ethän epäröi olla yhteydessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)