Olen aina ollut kellonkyttääjäihmisiä. Kellonkyttääjät tarkkailevat kelloaan koko ajan, aivan kuin huolissaan siitä, että ilman heidän jatkuvia vilkaisujaan kello lakkaisi käymästä. Minulla oli tapana kytätä kelloa aina ennen yliopistolle tai töihin lähtöä: vielä kuusi minuuttia aikaa –ripsiväri – vielä viisi – hiukset ojennukseen – kolme – vielä ehtii pestä hampaat – yksi – missä sukkani ovat? – nolla – takki päälle, kengät jalkaan ja juoksuksi. Koskaan bussiin ei voinut lähteä paria minuuttia aikaisemmin, vaikka juuri ja juuri ehdinkin. Mutta se ainainen kiireen tuntu! Raivostuttavaa.
Eräs kaunis päivä kelloni hajosi, ja luovuin siitä. Sittenkö koitti vapaus kyttäämisestä, ajasta ja kiireestä? Ei todellakaan, vaan ajantajuni katosi totaalisesti: jumituin aamupalapöytään, lukemaan lehteä, television ääreen tai ajatuksiini. Kun ranteessa ei ollut mitään vilkuiltavaa, aika tuntui jotenkin sananmukaisesti unohtuvan. Josta seurasi taas enemmän kiirettä ja usein enemmän myöhästymistä.
Monille kellonkyttäys ja kiire kuulostavat kirosanoilta, pelkästään asioilta, joihin liittyy ahdistus, nopea syke ja pakolliset juoksuaskeleet. Kiire voi olla kuitenkin iloinen asia sopivassa suhteessa, epäsäännöllisenä vierailijana. Itse ainakin nautin silloin tällöin kiireen tunnusta, siitä illuusiosta, että minulla olisi elämää, minulta odotetaan joitakin suorituksia määräaikaan mennessä ja minua tarvitaan tai minun toivotaan tulevan tiettyyn paikkaan tiettynä aikana. Käänteisesti ajateltuna: jos koskaan ei olisi kiire minnekään, saattaisin pitkästyä ja toivoa vähän adrenaliinia elämää, se on kai yksi syy siihen, että aiheuttaa itselleen kiireen. Kiire on useimmiten oman pään sisällä ja siinä mielessä itse aiheutettua, että asioiden tekemisen priorisointi ei ole onnistunut suhteessa jäljellä olevaan aikaan.
Jatkuvana tilana kiire ei voi olla kenellekään hyväksi: keho ja aivot käyvät ylikierroksilla, keskittyminen mihinkään asiaan kunnolla ei onnistu ja luovuuden korvaa suorittaminen ja väsymys. Pahinta kiireessä on nimenomaan odottamattomien tilanteiden ja sattumanvaraisten ideoiden puuttuminen, sillä kelloa kytätessä sattumalle ei jää aikaa. Kiireessä ei ehdi ihmettelemään, seuraamaan pieniä arkisia ilmiöitä tai kyseenalaistamaan. Kuitenkin juuri kaikessa tässä sattumanvaraisuudessa ja ennakoimattomuudessa on elämän idea, sillä ilman niitä olisimme mekaanisia suoritteita toteuttavia, kaavamaisia robotteja. Kiire toisinaan tapahtuvana ilmiönä on kuitenkin virkistävää: pienessä paineessa asioita saa paremmin valmiiksi ja ei-kiireelliset tilanteet tuntuvat vieläkin mukavammilta kiireen jälkeen. Lyhyen aikaa kestäneen kiireisen tapahtuman jälkeen on usein voittajafiilis, jos huomaa olevansa kiiereen herra eikä toisinpäin.
Mutta mitä tapahtui kellonkyttääjäolemukselleni? Löysin kirpputorilta vanhan, kummallisen värisen ja persoonallisen kellon, johon rakastuin heti. Siinä on erikoista se, että yleensä se pysyy ajassa, mutta keskimäärin kerran tai pari viikossa se pysähtyy tunniksi tai kahdeksi, kerran se jopa piti lomaa koko päivän kunnes jatkoi taas kulkuaan. Tästä kellosta on hyvä ottaa välillä mallia ja muistaa päästää kiireestä irti, jos kiire meinaa jatkua liian pitkään. Lisäksi kellon läsnäolo ranteessa muistuttaa kiireestä ja aikatauluista sopivasti, mutta koska se ei aina ole luotettava, sen pakonomainen kyttäys on jäänyt pois.
Toivon kaikille sekä kiireisiä että kiireettömiä hetkiä, joskus myös täydellistä pysähtymistä.
Mira Valkonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti