Fuksituutorvastaavien fiksuuksia

Astuessamme ensimmäistä kertaa yliopiston ovista sisään tuntui kuin suuret seinät olisivat kutistaneet meidät edessään. Olimme saapuneet valtavaan, uuteen ja akateemiseen maailmaan. Jälkeenpäin tämä kaikki kuulostaa hassulta ja jopa hieman koomiselta, sillä nyt taas näyttää siltä, että seinät ovat ne, jotka ovat kutistuneet. Olemme myös todenneet, että yliopisto on maailma toisten joukossa: täällä ihmiset ovat aivan tavallisia tallaajia ja yleiskielenä ei käytetä latinaa eikä pelkkiä sivistyssanoja.

Tuoreina fukseina olimme hieman hukassa ja kaipasimme käytävillä seikkaillessamme tukea vertaisiltamme. Tätä tarjosivat niin muut ensimmäisen vuoden opiskelijat, tuutorit kuin vanhemmat opiskelijatkin, mutta kuitenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Koimme integroitumisen kasvatustieteelliseen yhteisöön hankalaksi varsinkin ilman yhteistä luokkaa ja lukujärjestystä. Ihmiset hajaantuivat kukin omille kursseilleen suuressa sivuaineiden labyrintissa eikä samoja naamoja suurista luokkahuoneista välttämättä löytänyt. Monet olivat lisäksi tottuneet lukiossa täysiin päiviin, siksi ajatus ”rytmittömästä” opiskelusta tuntui kummalliselta; päivät oli suunniteltava itse.

Pian löysimme ainejärjestötoiminnasta linkin yhteisöllisyyden kokemukseen ja mukavaan yhdessäoloon ja tekemiseen. Jotenkin päädyimme hallituksen kokouksiin ja niissäkin kohtasimme uusia ihmisiä, joilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meillä. Mentorin tapahtumissa tutuiksi tulivat monet opiskelijat fukseista gradua tekeviin ja jopa muutama opettaja. Mietimme jälkeenpäin, että ilman ainejärjestötoimintaakin olisimme voineet muodostaa tiiviin kaveripiirin esimerkiksi ehdottamalla yhteisiä lukupiirejä kurssien suorittamiseen. Ainejärjestötoiminnan kautta oli kuitenkin helppo - ainakin meidän kohdallamme – päästä sisälle kasvatustieteilijöiden joukkoon. Kun oivaltaa, että yliopisto on yhtä kuin itsenäinen ja oma-aloitteinen aktiivisuus, pääsee varmasti pitkälle.

Miten sitten päädyimme tuutorvastaaviksi? Omat tuutorimme olivat innostavia ja saimme heidän neuvoistaan paljon irti. Halusimme tarjota yhtä hyvää ja mahdollisuuksiemme mukaan vielä parempaa tuutorointia seuraavan vuoden tulokkaille. Tuutorvastaavuus on meille kaksiteräinen miekka: toisaalta fuksivuoden fiilikset ovat tuoreessa muistissa, mutta toisaalta taas meillä ei ole sitä kokemusta mitä pidempään opiskelleilla on. Meillä saattaa olla uskallusta muuttaa asioita, sillä emme ole välttämättä ehtineet rutinoitua vallitseviin käytäntöihin. Miekan toinen terä tuikkaa meitä kuitenkin vatsaan siinä vaiheessa, kun kokeilemme ”vallankumouksellisia” ideoitamme käytännössä ja toteamme, että eihän tästä mitään tullutkaan. Onneksi olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja ja tukea edellisiltä tuutorvastaavilta, joilla on oikeasti kokemusta siitä mikä toimii ja mikä ei. Lisäksi olemme suunnitelleet ja toteuttaneet seuraavaa vuotta aidosti yhdessä tulevien tuutoreiden kanssa ideariihien merkeissä. Demokraattinen delegointi on päivän sana.

Uskomme, että kasvatustieteen opinnoistamme on tuutortoiminnassa valtavasti hyötyä, sillä opiskeluun ja erilaisiin oppijoihin tulee paneuduttua syvällisesti toisinaan jopa arkisissa ruokalakeskusteluissa. Yksi tärkeimmistä tavoitteistamme ensi vuonna onkin erilaisten opiskelijoiden huomioiminen. Kasvatustieteilijöiden joukko on todella heterogeeninen, joten haluaisimme tarjota jokaiselle jotakin: tapahtumia ja tukea on oltava niin lukiosta tulleelle Kaisalle 19 vee kuin jo kandin avoimessa tehneelle viisikymppiselle Jormalle. Tehtävä on haastava, mutta mielestämme tässäkin asiassa monta kokkia yhdessä saa aikaan parhaan sopan.

Tulevaa vuotta odotellen,
Tuutorvastaavat Mira Valkonen ja Elina Kangastupa