Tämä numero on tie ystävyyteen! Kuten varmaan tiedätte, mentorilaiset viettivät rakkauden ja ystävyyden juhlaa keskiviikkona 10.2. Ilta oli varsin mainio - mokkapalat maistuivat ja halipassit täyttyivät kilteistä sanoista sekä sydänkoristeluista. Juhlatilassa kiersi myös Mentorin oma ystäväkirja, josta saat koontia heti pääkirjoituksen jälkeen. Kirjan löydät myös Mentorin huoneesta, ja sitä voi jokainen mentori täytellä siellä ihan vapaasti.
Tänä vuonna Mentor on kunnostautunut ystävystymisessä. Verkostoitumisesta en halua puhua, sillä se termi ei ole ystävyyttä tai aitoa ihmisten välistä kanssakäymistä nähnytkään. Toiveenamme olikin, että kaikki Tampereen yliopiston kasvatustieteilijät, Hämeenlinnan OKL:ää unohtamatta, saisivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa. Kavereitahan ei koskaan voi olla liikaa! Paitsi joillakin Facebook-pelleillä. Mutta näin siis Mentor lähetti kaveripyynnön Itulle, Kalmalle, Okalle ja TamAukselle. Siitä sai alkunsa ajatus kasvatustieteilijöiden omista Satusitseistä, joita vietetään heti hiihtoloman jälkeen 19.3. On muuten hauska ja ainutlaatuinen tapahtuma tiedossa, joten varaathan paikkasi ajoissa!
Mentorin ystävät eivät lopu tähän, sillä tänäkin keväänä pidetään kasvatustieteilijöiden risteily välillä Turku-Tukholma-Turku. Tällä kertaa se on Mentorin järjestämä. Mukaan on pyydetty kaikki Suomen kasvatustieteilijät Helsingin, Joensuun, Turun, Jyväskylän, Oulun sekä Lapin yliopistoista. Tämä onkin oiva tilaisuus käydä katsomassa, minkälaisia tyyppejä muualla on. He opiskelevat samaa alaa, mutta uskaltaisin sanoa, että hyvin erilaisin metodein ja painotuksin. Sen lisäksi, että he ovat vallan hulvatonta ja hauskaa risteilyseuraa, heidän kanssaan on mielenkiintoista vaihtaa näkemyksiä ja kokemuksia kasvatustieteen opinnoista. Eivätkä kaverit lopu vielä tähänkään! Ensi syksyn puolella Mentor järjestää hypersupersitsit Tampereella, joihin pyydetään kaveriksi sekä Helsingin, että Turun kasvatustieteilijät.
Niitä odotellessa emme tietystikään unohda pienempiä, Mentorin omia tapahtumia, sillä yhteisöllisyys ja hyvä ryhmähenki ovat ainejärjestömme tärkeimpiä tavoitteita. Tiedossa on siis kaikennäköistä rallattelua hyvässä porukassa aina mäenlaskusta pubikierrokseen. Älkääkä unohtako, että tapahtumien suhteen saa aina myös esittää toiveita, jotta teille kaikille kavereille löytyisi jotain mielekästä tekemistä. Huomatkaa myös se, että Mentorin hallitus ja vastaavat ovat olemassa kaikkia teitä 324:ää jäsentä varten, eikä vain sitä pientä ja aktiivista kaikessamukana-joukkoa varten. Kaikki uudet ja vanhat opiskelijat, aktiiviset ja vähemmän aktiiviset, ovat enemmän kuin tervetulleita mukaan leikkiin.
Puss och kram, mitä mainiointa ystävänpäivää Mentorille!
Laura Luomaranta,
tiedotus- ja ½ lehtivastaava
Mentorin ystäväkirja 2010
Minä olen: Mentor
Synttäreitäni juhlin: viiden vuoden välein. Nyt olen 35v!
Mielimusaa: indie, hipahtava, Spotify, hip hop, Kari Tapio, PMMP, Coldplay, Disney, Blur, Stella, U2, iloinen tanssimusa, klassinen, Kraftverk
Paras kappale: The Smiths – There Is a Light That Never Goes Out , Stella- Piste, Hey there Delilah, häävalssi, Club for Five - Brothers in Arms, Mentor tanssii jee jee jee
Paras peli: Alias, Alias ruotsiksi, Guitar Hero, Sims 2, SingStar, WII, Stone Age, Imago, Scrabble
Paras elokuva: Ice Age, 500 days of summer, Frida, Chicago, Holiday, Tahraton mieli, Leijonakuningas, I am Sam, PS. I love you, Madagaskarit, TSH, Perfume
Lempijoukkueeni: Men ja Tor (sähly), Kalpa, KKK, Astra, Suomi, HIFK
Toteutumaton toiveeni: Saada paljon poikia ainejärjestöömme, irlantilainen mies, koiranulkoiluttaja-mies, mopsi, Berliinin matka, maailman ympärimatka, Barcelonan matka, Australian matka, Uuden-Seelannin matka
Onni on: mies, ihanat ystävät ja perhe, koti, pienissä asioissa, laiskottelua sunnuntaisin, ihan nätti nimi
Tärkeintä koulussa: kahvi, ystävät, Juvenes, ruoka, kivan pito, viihtyvyys, itsereflektio, oppiminen
Kouluaine, josta pidän eniten: kasvis! vertaileva kasvatustiede, liikunta, köksä, naistutkimus, sosiaaliantropologia, enkku
Harrastuksistani tärkein: sähly, kalastus, valokuvaus, bodypump, dataus, ultimate, kahviloissa hengailu, sukellus, nukkuminen, kävely
Hulluin haaveeni: valmistua maisteriksi, matka Berliiniin, elämäni nainen/mies, reissumies, pitkä matka, matkustus, lapsen teko nyt, asunto Euroopassa, muutto ulkomaille
Pieni paheeni: tämä Olvi, paahtoleipä, Makuuni, kalorit, herkut, laiskuus, suklaa
Parasta minussa: pyöreys ja vihreys, positiivisuus, kuuntelemisen taito, huumorintaju, nukkumisen taito, minä itse, Saastamoinen, nauru muiden jutuille, söpöys
----------------
Tämän tieteellisen tutkimuksen tuloksena voimme siis vetää päätelmän että:
Mentor on jatkuvasti matkustuksesta haaveileva, söpö, hauska ja positiivinen tyttö, joka pelaa sählyä ja kalastaa miehiä. Mentorin tapaat todennäköisimmin Juvenekselta ruokapöydän äärestä.
--------------
Ystävänpäivän kunniaksi: Mentorin ihanat aktiivit!
Ystävänpäivän kunniaksi haluamme esitellä teille Mentorin hallituksen ja vastaavat! Teemaamme liittyen tiedustelimme muun muassa aktiivien suklaamieltymyksiä, joten nyt vaan kurkistelemaan, mitä makuja uudet aktiivit meille tarjoavat!
Lempinimet: Sussu, Supa
Lempparisuklaa: Maraboun Daim-suklaa
Unelmatyö: Ohjaaja opiskelijoille tai työelämässä
+: Opiskelen 3.vuotta ja toimin toisena puheenjohtajana. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotena aj-toiminta vei mukanaan ja pj:n tehtävät olivat ikäänkuin luonnollinen jatkumo vapaa-aikavastaavan ja rahastonhoitajan hommien jälkeen. Ja mikäpäs siinä toimiessa kun myös muu aktiiviporukka tekee kaikkensa järjestön eteen ;)
Nimi: Hanna Suikkanen
Lempinimet: Hanna vaan
Lempisuklaa: Marabou maitosuklaa, minttukrokanteilla tai ilman
Unelmatyöpaikka: Erityisoppilaiden parissa
+: Olen 3. vuoden opiskelija ja toinen Mentorin puheenjohtajista. Olen ollut mukana ainejärjestötoiminnassa opintojen alusta alkaen, enkä ole katunut päivääkään! Ensimmäinen vuosi meni vapaa-aikavastaavana häärätessä ja viime vuonna toimin varapuheenjohtajana. Vuoden verran kun puheenjohtajan hommia sivusta seurasi, alkoi kiinnostus tuota pestiä kohtaan kasvaa entisestään. Ja tässä sitä nyt ollaan! Ja sitäpaitsi ainejärjestötoiminta on älyttömän mukavaa hommaa! :)
Nimi: Katri Piirainen
Lempinimet: Anelma, Unelma (thänks to Laura ja Anna)
Lempisuklaa: syön mieluummin salmiakkia
Unelmatyöpaikka: Näitä on monta: parturi, rakennusmies, floristi, siivooja, tarhantäti, bussikuski, sihteeri, lentoemo, puutarhuri, lasinpuhaltaja, ... Voisin tehdä kaikkia vaikka kuukauden ja sit aina vaihtaa uuteen työhön. Ois niin siistiä!
+: Opiskelen toista vuotta. Mentorissa teen sihteerin hommia eli kirjoittelen pöytäkirjoja ja halusin tähän hommaan siks, kun oon aina halunnu pukeutua kynähameeseen, kauluspaitaan ja korkkareihin ja laittaa sit vielä tiukan nutturan. Viimesin ei enää onnistu, mutta ehkä mä noi muut vielä toteutan jossain kokouksessa. :)
lempinimi: Anneli, Tirkkis, Tirkku
lempisuklaa: mahdollisimman tumma ripauksella appelsiinia tai vadelmaa.
unelmatyöpaikka: mielekäs puuha, jossa on sopivasti vapautta ja vastuuta.
+: Opiskelen kolmatta vuotta, toimin rahaston- eli taloudenhoitajana. Loikkasin tähän toimenkuvaan sihteerin pestistä. Olen ollut mukana jo tovin, tämä on kivaa! :)
Lempinimi: Sanna :D (muita lempinimiä mm. Viljonkka :D)
Lempisuklaa: Melkein kaikki käy <3 PAITSI mm. valko”suklaa”
Unelmatyöpaikka: Sopiva sekoitus maailman parantamista, johtamista, politiikkaa ja kasvatustiedettä. Opetusministeri? Rehtori? Saa nähdä!
+: Olen toisen vuoden kasvatustieteilijä ja toimin Mentorin hallituksessa KoPo-vastaavana ja Panopticonista (eli tästä lehdestä) vastaan myös Lauran kanssa! Lisäksi puuhastelen Tampereen yliopiston edaattorina ja TYKO:n toimihenkilönä. Rakastan aktiivista elämää, tanssimista ja astangajoogaa... <3
Nimi: Laura Luomaranta
Lempinimet: Lörtsy, Lörde, Larde-Azz
Lempisuklaa: Omarsuklaa! Eiku Marianne..ei osaa päättää.
Unelma-ammatti: Takala II
+: Siirryin tänä vuonna bileiden järkkäilystä koodaukseen. Vastaan siis Mentorin nettisivuista ja tästä blogista. Se on jännä miten ennen inhosin tietokoneita, enkä oikeasti osannut yhtään mitään! Mutta nyt, vihaan niitä vielä enemmän. Erityisesti sanaa error, joka pomppaa joka väliin mitä ikinä sitten teenkin, mikä johtuu taas siitä etten vieläkään osaa mitään. Mutta onneksi tämä on ollu niin kovin opettavaista ja sitä kautta mielekästä, etten vaihtaisi kuin ehkä yhden päivän:> Haluan kuitenkin oikeasti tehdä tätä, koska näin pienen järjestön puitteissa on hyvä harjotella tälläisiakin työelämätaitoja. Sitäpaitsi koko tämä aktiivina oleminen on ollut todella kivaa. Suosittelen!
Lempinimet: Eltsu, itkupilli
Lempisuklaa: marabou minttukrokantti ja appelsiini ja daimi ja kyllä se tavallinen käy
Unelmatyöpaikka: suklaan koemaistaja
+: Kolmannen vuoden opiskelija, joka tulee ensi syksynä olemaan jo neljännen vuoden opiskelija eli ikäloppu, kauheeta! Opiskeluaika kiitää siivillä, kun on kaikkea mukavaa tekemistä, kuten ainejärjestössä yhdessä touhuaminen. Tänä vuonna vastuualueena suhteet ammattijärjestöömme, eli Speciaa
Lempinimet: Annie (käytetään perhepiirissä englanniksi lausuttuna)
Lempisuklaa: Kultasuklaan Mansikkatummasuklaa
Unelmatyöpaikka: hmm... salainen unelma on kondiittorin työ, mutta näin kasvatusalalla se voisi olla maisemakonttori merinäköalalla, henkilöstöön ja koulutukseen liittyvää suunnittelua, projekteja, hankkeita, ulkomaanmatkoja...
+: Opiskelen viidettä vuotta yliopistossa, alunperin varhaiskasvatusta ja nyt kasvatustiedettä. Olen hallituksessa yrityssuhde- ja sopo-vastaavana. Lähdin hallitukseen mukaan, koska ainejärjestötoiminta on vaan niin mukavaa ja saahan siitä myös hyvän merkinnän cv:hen. :)
Lempinimet: Minski
Lempisuklaa: Maraboun tavallinen tai daim-suklaa
Unelmatyöpaikka: Unelmätyöni olisi toimia koulutussuunnittelijana tai jossain varhaiskasvatukseen liittyvässä hallintotehtävässä.
+: Jeps, eli kolmas vuosi on kasvatustieteen opintoja menossa. Opiskelin ensimmäiset kaksi vuotta Turun yliopistossa kunnes vaihdoin viime syksynä Tampereen yliopistoon. Tänä vuonna olen Mentorin hallituksessa kulttuurivastaavana ja hoidan siinä sivussa myös muitakin asioita kuten huippuhienoa Kasvisristeilyä. Halusin mukaan hallitukseen, sillä muuten en olisi tavannut niin monia kivoja ihmisiä ja saanut tuttuja yliopistolta.
Nimi: Telma Rivinoja
Lempinimet: Telmu, Telmuska
Lempisuklaa: Fazerin Lontoon rae-suklaa
Unelmatyöpaikka: karkkien koemaistaja
+: Opiskelen ekaa vuotta ja edustan mentorin junioriosastoa parin muun ihanan ysikymppisen kanssa :) Mentorin toiminnassa oon mukana laitoskahvivastaavan ominaisuudessa ja toimintaan lähdin mukaan, koska hyvällä porukalla on kivaa puuhastella.
Nimi: Mira Valkonen (kuva ilmestyy myöhemmin!)
Lempinimet: Mirasta on aika hankala vääntää mitään.. Saa keksiä!
Lempisuklaa: Fazerin Fazerina Caramel 44g suklaapatukka - klassikko!
Unelmatyöpaikka: Opinto-ohjaaja tai vastaavanlainen tsemppaaja :)
+: Ensimmäsen vuoden hääräilijä, kv-vastaava ja tuutorvastaava. Tykkään himona paahtoleivästä ja suolakurkuista. Tykkään myös ihmisistä ja siks oonkin mukana näissä hommissa :)
Nimi: Elina Kangastupa
Lempinimet: Eipä mulle oikeestaan noita ole siunaantunut
Lempisuklaa: Fazerin perus sininen tai Maraboun minttukrokantti, vaikea valinta
Unelmatyöpaikka: Jaa, joku missä ei tarvitsisi hirveän aikasin herätä :P tai sitten jotain koulutussuunnittelun puolella, tiedä häntä vielä
+: Ensimmäistä vuotta opiskelen. Mukaan halusin, koska tykkään osallistua erilaisten asioiden suunnitteluun ja näin ainakin tietää missä ollaan ainejärjestössä menossa. Tutor-vastaavaksi halusin, koska mielestäni on tärkeää ottaa uudet opiskelijat mahdollisimman hyvin huomioon. Itseäni tutor-toiminta ainaskin auttoi tosi paljon
Nimi: Tiia-Liina Puupponen
Lempinimet: Tilla
Lempisuklaa: Maraboun minttukrokantti
Unelmatyöpaikka: jaa-a, suuri kysymysmerkki
+: Olen ensimmäisen vuoden opiskelija ja yksi vapaa-aikavastaavista. Halusin mukaan kivaan porukkaan suunnittelemaan tapahtumia ja vaikuttamaan.
Nimi: Anna Kivimäki
Lempinimet: Ansku, Anneli
Lempisuklaa: Kinder BUENO!
Unelmatyöpaikka: Valokuvaajaksi oon aina halunnut! (mutta taidan olla väärällä alalla.. :D )
Mutta ehkä jokin kansainvälinen työ, etenkin nuorten ja lasten parissa, voisi olla tosi kiinnostavaa.
+: Olen 20 -vuotias ja opiskelen täällä nyt ensimmäistä vuotta. Toimin siis Mentorin kv-tutorvastaavana ja vapaa-aikavastaavana. Kiinnostuin kv-tutorvastaavuudesta, koska haluan päästä tutustuun myös muista maista tuleviin opiskelijoihin. Suunnittelen myös itse vaihtoonlähtöä jossain vaiheessa opiskeluja, joten haluan auttaa tänne tulevia vaihtareita ja nähdä millasta vaihtotoiminta on. Vapaa-aikavastaavuudesta innostuin, koska ajattelin että olisi tosi hauskaa olla mukana järjestämässä kaikkea jännää toimintaa Mentorille! Siinä myös tutustuu hyvin kaikkiin mahtaviin Mentorlaisiin :)
Lempinimet: Ridge
Lempisuklaa: fazerin keksisuklaa
Unelmatyöpaikka: korvatunturi
+: Opiskelen ensimmäistä vuotta eli fuksi. Ja järjestän juhlia eli olen vapaa-aikavastaava ja miksi lähdin mukaan? Minulle kerrottiin, että tämä on mukavaa hommaa, jossa tutustuu uusiin ihmisiin ja saa keksiä kaikkia kivoja tapahtumia, niin sitten päätin kokeilla puhuttiinko minulle totta. Taidettiin puhua.
Lempinimet: Monia ei käytössä olevia.
Lempisuklaa: tarjolla oleva
Unelmatyöpaikka: Sellainen, johon ei tarvitse herätä aikaisin ja jota voi tarvittaessa tehdä läppärin kanssa sohvan pohjalta.
+: Opiskelen ensimmäistä vuotta ja lähdin vapaa-aikavastaavaksi, koska olen välillä liian kiireinen/laiska osallistumaan tapahtumiin, joten nyt tulee väkisinkin oltua mukana ainakin jollakin tavalla tapahtumissa!
Nimi: Emmi Hannuksela
Lempinimet: Emppa
Lempisuklaa: Fazeriina, Fazer omar ja sininen. Ainoastaan suklaan ollessa kyseessä voin kutsua itseäni kaikkiruokaiseksi :D
Unelmatyöpaikka: nyt: Kesätyöntekijä ripareilla, aikuisena: opettaja yläasteella (vaikka olen aina sanonut että vain hullut menevät yläasteelle opettamaan)
+: Olen toisen vuoden opiskelija ja pääaineeksi olen valinnut kasvatustieteen. Olen tämän vuoden liikunta- ja ympäristövastaava. Olen aikamoinen tyhjäpää juhlien ja tapahtumien ideoimisessa mutta innostun muiden ideoista helposti joista taas inspiroidun itse. Tykkään olla järjestämisessä mukana ja niissä tapaa uusia tuttavuuksia. Pitkäksi sivuaineeksi aion lukea terveystiedon, lyhyiksi erityispedagogiikan ja naistutkimuksen. Harrastuksiini kuuluu tällä hetkellä showtanssi ja argentiinalainen tango.
Puheliaita, taiteellisia, haaveilijoita, urheilullisia, päivänpiristäjiä, empaattisia kuuntelijoita.. - ja niin ihanan persoonallisia ystäviä
Runebergin tortut on jo tässä vaiheessa helmikuuta popsittu parempiin suihin ja varmasti monen yliopisto- opiskelijan aikataulu on enemmän tai vähemmän täysi tehtävänpalautuksista, seminaareista, tentteihin pänttäilystä yms. Hmm.. Mitähän tärkeitä deadlineja minun omassa kalenterissani paistaakaan.. Ainakin sen erään kurssin haastattelu tulisi tehdä, parin esseen verran liiketoiminnan kiemuroita pääsisi pohtimaan ja.. Ja niin – sieltähän se muiden nimipäiväsankarien joukosta taas pistää silmään: Voiton ja Valentinin päivä. Ja tämä Ystävyyden juhlistamisen päivä on taas tulevana sunnuntaina. Tahtoisitko siis pohtia kanssani nyt hieman ystävyyttä sen kunniaksi ja unohtaa hetkeksi aivolohkoistasi kaikenlaiset arjen asiat ja kiireet.
Ystävyys, se on jotenkin jo kivan sointuva ja pehmeä sanakin. Mutta mikä siitä oikeastaan tekee niin arvokasta ja ketä voimme kutsua ystäviksemme? Mietitäänpä nyt vaikka tavallisen Olli opiskelijan tai Liisa korkolappujen kuluttajan Face Book- yhteisön, eli kotoisasti naamailukirjan profiilia, sillä sieltähän niitä ystäviä löytyy. No tässä vaiheessa varmasti ajattelet, että eihän nyt naamakirjaystävien lukumäärällä ole välttämättä paljonkaan tekemistä todellisen ystävyyden kanssa. Voi olla näin, mutta ystävyyttä onkin olemassa kuitenkin montaa eri lajia kuin jäätelöitä kesäisen kioskin pakastealtaalla ja erilaiset kaveruus- ja ystävyyssuhteet ovat omalla tavallaan tärkeitä ja tarpeellisia.
Nyt seuraavaksi haluankin antaa sinulle pienen ajatusleikin. Mieti hetkinen jotain oikein mukavaa tapahtumaa, joka sinulle on sattunut yliopistomme kampuksella, jotain sellaista, jonka muisteleminen saa hymyn nousemaan suupieliin asti. No niin, saanko arvata, että luultavasti tähän mukavaan muistoosi liittyy ystäviä, opiskelukavereita tai tuttavia, joiden seurassa koit tämän ihanan, hauskan tai ainakin jollain lailla mieleenpainuvan hetken. Yliopistollakin nimittäin näkyy monenlaista ystävyyttä päivittäin. Voi olla, että jotkut opiskelijat käyvät luentojen jälkeen raikkaita ja kantaa ottavia akateemisia keskusteluja, vaikkeivät muuten tapaisikaan, toiset taas viettävät mielellään yhteistä aikaa Atalpan kuntosalilla tai tanssin pyörteissä ja joidenkin kanssa taas suunnitellaan yhteisiä mukavia reissuja ja jaetaan arkipäivän suruja ja iloja.
Niin… Joidenkin ystävien kanssa tulet jakamaan lähes koko elämän mittaisen taipaleen kun taas toiset kulkevat rinnallasi hetken aikaa. Mutta luulenpa, että nämä samat avainainesosat ovat niitä kaikista tärkeimpiä itse muistettavaksi ja arvokkaimpia vastaanottaa erisyvyisissä kaveruussuhteissa. Näitä ovat toisen persoonallisuuden ja sitä kautta erilaisuuden arvostus ja tietysti aito välittäminen. Miksemme sen sijaan, että asetamme sekä toisillemme että myös itsellemme yhdenmukaisia paineita alkaisi arvostaa enemmän erilaisia taitoja, lahjakkuuksia ja persoonallisuuksia. Jo lapset ja nuoret voisi koulussa opettaa näkemään toistensa persoonallisuudet rikkautena ja arkipäivää piristävänä voimavarana. Tällaisen ajattelutavan vahvistaminen tuskin ainakaan lisäisi koulukiusaamista ja muuta ikävissä määrin lisääntynyttä pahoinvointia. Ja välittäminen taas ei saa olla luonnonvara, joka kuuluu budjettiriihien säästölinjauksiin edes näin laman aikanakaan. Minä ainakin haluan välittää erilaisista ystävistäni! Eikä se tarvitse aina olla mitään isoja tekoja. Itse olen päättänyt olla nyt omalla tavallani ystävänä myös yksin, hiljentyneelle maaseudulle jääneelle mummolleni, soittelemalla ja mukavia jutustelemalla aina silloin tällöin. Jo pienellä huomioimisellakin, joka ei sinulta paljoa ponnisteluja vaadi, voi olla jollekin ihmiselle suuri merkitys.
Kaiken kaikkiaan elämästä elämänmakuista tekevät juuri erilaiset ihmiset ympärillämme, vai mitä? Ystävyyssuhteen kuten parisuhteenkin elossa pitäviä voimia ovatkin mielestäni itsensä peliin laittava heittäytyminen ja vastavuoroisuus. Ei saa piiloutua tenttikirjan tai epäaidon naamarin taa, vaan kannattaa näyttää toiselle aidosti oma persoonansa. Silloin syntyy molempien elämää rikastuttavia yhteisiä hetkiä, keskusteluja ja mukavia muistoja. Ihmistä, joka yrittää epäaidolla olemisella miellyttää toisia oman itsen kustannuksella, ei kukaan todellisuudessa jaksa arvostaa. Kannattaa viljellä myös huumoria ja hassuttelua, sillä ne ovat kaveruussuhteen piristäviä liimoja.
Ehkä sinä voisit nyt tänä ystävänpäivänä miettiä, mitä ihanan aitoja, kiinnostavia ja persoonallisia piirteitä ystävässäsi on? Ehkä voisit kertoakin sen hänelle. Miksi tuntuu hyvälle olla juuri hänen ystävänsä tai vaikkapa opiskelu- tai työkaverinsa. Nyt lopettelen pohdintani hieman hippihengessä (peace and love), mikä varmasti sopiikin hyvin näin rakkaan ainejärjestömme Mentorin hippiteemaisten ystävänpäiväbileiden jälkeen. Haluan nimittäin toivottaa teille kaikille toisia arvostavaa ystävänpäivää työkaverini hassun ja keveän, mutta silti kauniin, pienen ajatuksen sisältävän vertauksen siivin kuumajuoma- ja limsamukista: " Minä olen kylmä, sinä kuuma. Yhdessä olemmekin juuri sopivat. ”
- Anu Silvennoinen-
Ystävyys, se on jotenkin jo kivan sointuva ja pehmeä sanakin. Mutta mikä siitä oikeastaan tekee niin arvokasta ja ketä voimme kutsua ystäviksemme? Mietitäänpä nyt vaikka tavallisen Olli opiskelijan tai Liisa korkolappujen kuluttajan Face Book- yhteisön, eli kotoisasti naamailukirjan profiilia, sillä sieltähän niitä ystäviä löytyy. No tässä vaiheessa varmasti ajattelet, että eihän nyt naamakirjaystävien lukumäärällä ole välttämättä paljonkaan tekemistä todellisen ystävyyden kanssa. Voi olla näin, mutta ystävyyttä onkin olemassa kuitenkin montaa eri lajia kuin jäätelöitä kesäisen kioskin pakastealtaalla ja erilaiset kaveruus- ja ystävyyssuhteet ovat omalla tavallaan tärkeitä ja tarpeellisia.
Nyt seuraavaksi haluankin antaa sinulle pienen ajatusleikin. Mieti hetkinen jotain oikein mukavaa tapahtumaa, joka sinulle on sattunut yliopistomme kampuksella, jotain sellaista, jonka muisteleminen saa hymyn nousemaan suupieliin asti. No niin, saanko arvata, että luultavasti tähän mukavaan muistoosi liittyy ystäviä, opiskelukavereita tai tuttavia, joiden seurassa koit tämän ihanan, hauskan tai ainakin jollain lailla mieleenpainuvan hetken. Yliopistollakin nimittäin näkyy monenlaista ystävyyttä päivittäin. Voi olla, että jotkut opiskelijat käyvät luentojen jälkeen raikkaita ja kantaa ottavia akateemisia keskusteluja, vaikkeivät muuten tapaisikaan, toiset taas viettävät mielellään yhteistä aikaa Atalpan kuntosalilla tai tanssin pyörteissä ja joidenkin kanssa taas suunnitellaan yhteisiä mukavia reissuja ja jaetaan arkipäivän suruja ja iloja.
Niin… Joidenkin ystävien kanssa tulet jakamaan lähes koko elämän mittaisen taipaleen kun taas toiset kulkevat rinnallasi hetken aikaa. Mutta luulenpa, että nämä samat avainainesosat ovat niitä kaikista tärkeimpiä itse muistettavaksi ja arvokkaimpia vastaanottaa erisyvyisissä kaveruussuhteissa. Näitä ovat toisen persoonallisuuden ja sitä kautta erilaisuuden arvostus ja tietysti aito välittäminen. Miksemme sen sijaan, että asetamme sekä toisillemme että myös itsellemme yhdenmukaisia paineita alkaisi arvostaa enemmän erilaisia taitoja, lahjakkuuksia ja persoonallisuuksia. Jo lapset ja nuoret voisi koulussa opettaa näkemään toistensa persoonallisuudet rikkautena ja arkipäivää piristävänä voimavarana. Tällaisen ajattelutavan vahvistaminen tuskin ainakaan lisäisi koulukiusaamista ja muuta ikävissä määrin lisääntynyttä pahoinvointia. Ja välittäminen taas ei saa olla luonnonvara, joka kuuluu budjettiriihien säästölinjauksiin edes näin laman aikanakaan. Minä ainakin haluan välittää erilaisista ystävistäni! Eikä se tarvitse aina olla mitään isoja tekoja. Itse olen päättänyt olla nyt omalla tavallani ystävänä myös yksin, hiljentyneelle maaseudulle jääneelle mummolleni, soittelemalla ja mukavia jutustelemalla aina silloin tällöin. Jo pienellä huomioimisellakin, joka ei sinulta paljoa ponnisteluja vaadi, voi olla jollekin ihmiselle suuri merkitys.
Kaiken kaikkiaan elämästä elämänmakuista tekevät juuri erilaiset ihmiset ympärillämme, vai mitä? Ystävyyssuhteen kuten parisuhteenkin elossa pitäviä voimia ovatkin mielestäni itsensä peliin laittava heittäytyminen ja vastavuoroisuus. Ei saa piiloutua tenttikirjan tai epäaidon naamarin taa, vaan kannattaa näyttää toiselle aidosti oma persoonansa. Silloin syntyy molempien elämää rikastuttavia yhteisiä hetkiä, keskusteluja ja mukavia muistoja. Ihmistä, joka yrittää epäaidolla olemisella miellyttää toisia oman itsen kustannuksella, ei kukaan todellisuudessa jaksa arvostaa. Kannattaa viljellä myös huumoria ja hassuttelua, sillä ne ovat kaveruussuhteen piristäviä liimoja.
Ehkä sinä voisit nyt tänä ystävänpäivänä miettiä, mitä ihanan aitoja, kiinnostavia ja persoonallisia piirteitä ystävässäsi on? Ehkä voisit kertoakin sen hänelle. Miksi tuntuu hyvälle olla juuri hänen ystävänsä tai vaikkapa opiskelu- tai työkaverinsa. Nyt lopettelen pohdintani hieman hippihengessä (peace and love), mikä varmasti sopiikin hyvin näin rakkaan ainejärjestömme Mentorin hippiteemaisten ystävänpäiväbileiden jälkeen. Haluan nimittäin toivottaa teille kaikille toisia arvostavaa ystävänpäivää työkaverini hassun ja keveän, mutta silti kauniin, pienen ajatuksen sisältävän vertauksen siivin kuumajuoma- ja limsamukista: " Minä olen kylmä, sinä kuuma. Yhdessä olemmekin juuri sopivat. ”
- Anu Silvennoinen-
Meidän perheen Kombo
Teuvo Moilanen
Tarina persoonallisista kodinkoneista vai sittenkin tarina luhistumisesta perhe-elämän ja opiskelun paineessa
Olen jo kotvan aikaa kuunnellut ihmisten valitusta nykypäivän koneitten ja laitteiden lyhytikäisyydestä ja haikailua männä vuosien persoonallisten ja kestävien laitteiden perään. Lähes identtiset vimpaimet tuntuvat nykyään tulevan kaikki samalta kaukoaasian liukuhihnalta ja kestävän noin kuukauden pidempään kuin kaupan antama takuu. Suunnatessasi rakkineesi kanssa ylihinnoiteltuun huoltoliikkeeseen löydät nämä ylityöllistettynä elvyttämässä vekottimia, jotka ovat sattuneet kuukahtamaan jo takuuajan puitteissa.
Meillä on kuitenkin cd-soitin, joka on toista maata. Itse asiassa se on yhdistetty cd, dvd ja vhs-soitin, joita tässä vielä muutama vuosi sitten markkinoitiin ahkerasti. Meidän Kombo oli yksi ensimmäisiä markkinoilla ja sen osto tuntui silloin järkevältä tilansäästöratkaisulta nelihenkisen perheen kaksioon. Kombo muutti kotiimme kansainvälisten innovaatiopalkintojensa kera ja jo pian saimme huomata, että se oli saanut tehtaan tuotekehittelyosastolta vähän liikaa rakkautta, huolenpitoa ja hemmottelua. Myös palkintoraatien kehut tuntuivat kihahtaneen sille pahemman kerran hattuun. Kombolla oli persoonaa aivan menneiden vuosien kojeiden malliin.
Noin puoli vuotta laitteen oston jälkeen aloin huomata, että cd-levyn kelkka tuntui unohtuvan aika usein ulos. Tietysti syytin tästä meidän silloin neljä- ja kaksivuotiaita taaperoita, mutta jälkikäteen katsottuna Kombo varmaan protestoi jo silloin perheemme puuduttavaa audiovisuaalista tarjontaa vastaan. Mc Koppakuoriainen ja Teletapit repeatilla mahtoivat olla design-voittajalle kova paikka. Ilmiö tuntui rauhoittuvan kun muutimme uuteen kotiin, kunnes eräänä yönä töllöttäessäni telkkaria todistin itse sitä, kuinka rakkine mourusi, kitisi ja vihdoin työnsi tyhjän kelkkansa pihalle suoraan stand by -asennosta. Tiedoksi muuten saman tien, että alkoholi tai muut päihdyttävät aineet eivät tällä kertaa olleet hämärtämässä muistikuvien validia ja reliaabelia tallentamista, vaikka ovatkin aika ajoin olleet tajuntaa laajentamassa opiskeluaikana. Olin hämmentynyt, mutta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.
Jo joitakin aikoja tätä ennen olin huomannut kuinka herkästi soitin oli alkunut hyppiä varsinkin omissa suosikkilevyissäni. Mitä voi olettaakaan, jos vehje viettää kaiket yöt levypesä leväällään ja kaiken maailman sonta ja pöly lentää herkkiin sisuskaluihin. Meidän perheelläkin oli silti näppinsä pelissä Kombon sisälle päätyneessä roinassa. Tuskinpa Puuha Pete oikeasti oli asialla, kun VHS-pesästä löytyi keltainen ja violetti crayon, vaikka nuorimmainen näin sitkeästi vakuuttelikin. Suuri yllätys oli kuitenkin, että cd-kelkan lepuuttaminen säännöllisesti auki asennossa ei siis ollutkaan omien vintiöittemme tekosia.
Pölyn aiheuttamaa pomppimista lähdin korjaamaan järein keinoin. Esikoisen cd-soitin oli korjattu laadukkaalla Scotchin puhdistuslevyllä, jossa on minihammasharjaa muistuttavat huiskut laserlukupään puhdistukseen. Näin varustautuneena lähdin nytkin töihin, mutta en osannut arvata, mikä taistelu tästä tuli Kombon kanssa. Ykkösraidalla olevat levyn käyttöohjeet sujuivat vielä mainiosti, mutta kakkosraidan tupsut eivät kojeelle kelvanneet. Tuloksena oli kerta toisensa jälkeen teksti NO DISC ja levyn välitön sylkäisy ulos. Käsissä oli siis yöt pesä leväällään hengaileva diivailija, joka mielellään imaisee sisuksiinsa kaiken korjaavat puuhapetet, mutta jolle sontaisen hulluttelun jälkipyykki ei maistunut. No enpä aikonut minäkään luovuttaa näin helpolla. Kakkosraitaan on ainakin yhtä monta reittiä kuin kakkospesälle. Eeppisen taistelun jälkeen minun oli kuitenkin myönnettävä tappioni. Edes pikakelaus kolmosraidan mainoksista taaksepäin ei toiminut. Sontainen Kombo oli voittanut tämän erän.
Sittemmin olemme joutuneet joustamaan kerta toisensa jälkeen. Levyjen pomppinen ja hylkääminen on arkipäivää. Kombo pitkälti päättää perheemme nykyisen av-tarjonnan. Yllätys ei kai ollut, että ostaessamme uuden kiiltävän All in One –kaukosäätimen Kombo oli ainoa kodinkone, joka ei taipunut sen komentoon. Taistelun jälkeen se sentään ottaa vastaan muutamia nätisti esitettyjä peruspyyntöjä, mutta esim. vaihtaessani VHS- ja CD-toiminnon välillä se vaatii minua sohvalta nöyrästi kumartelemaan eteensä. Kappaleiden kelaaminen on ollut hidasta touhua alusta alkaen yhdistetyn dvd- ja cd- ominaisuuden ansiosta. Seuraavaan biisiin on aina voinut siirtyä vasta ensitahdin soitua edellisestä kappaleesta. Voisin vaikka vannoa, että tämäkin raivostuttava ominaisuus on viime aikoina entisestään hidastunut. Olen harkinnut hidastumisen määrittämistä kvantitatiivisen metodein, mikä kertoo omaa kieltään henkisestä otteesta, joka rakkineella on perheestämme. Jospa numeraalista dataa näyttämällä edes joku uskoisi sitä pompotusta ja henkistä hyväksikäyttöä, mitä perheemme on joutunut ja joutuu edelleen kokemaan. Normaalisti perhettä saattaa pompottaa huonosti käyttäytyvä perheenjäsen tai ehkä lemmikki, mutta meillä olohuoneen virtahepo on kodinkone.
Kombon touhuissa on silti jotain lämmittävää. Se ei siis anna katsoa huonoja elokuvia tai kuunnella sen standardeille sopimatonta musiikkia. Se toimii myös tekijänoikeuslakien valvojana ja hylkää suuren osan laittomista ja laillisistakin kopioistamme. Se ei ole salamannopea eikä ykköskappaleesta voi edelleenkään hypätä taaksepäin levyn viimeiseen jollotukseen, vaan biisit on nöyrästi pompittava numerojärjestyksessä ensimmäisestä viimeiseen (samalla siis kuunnelleen se alkutahti joka ainoasta levyn tuotoksesta). Kuitenkin tässä omaehtoisuudessa on jotain arvostettavaa. Kapina nykyelomme tolkutonta kiirettä vastaan on tervetullutta kaikissa muodoissaan. Ennen kuin pääsen kaipaamaani viimeiseen luritukseen, rakkine tarjoaa myös houkuttelevia katkelmia aivan muista musiikkimaisemista. Yllättävän usein niihin myös tartun ja harhaudun Kombon kanssa pitkiksi ajoiksi jonnekin aivan muualle kuin mihin olin pyrkimässä. Kombo on siis yöt Puuha Peten kanssa suhatessaan oppinut kikan jos toisenkin pitkitetystä ja kiireettömästi nautinnosta. Tästä täydet pisteet rakkineelle.
Jotain lohduttavaa on myös sen mouruamisessa öiseen aikaan. Viime yönä en nuorimmaisemme kolmannen painajaisen jälkeen enää jaksanut suunnata makuuhuoneeseen, vaan rojahdin sohvalle lukemaan aamuyön tunneiksi. Sain osakseni lämmittävän sovinnon eleen pompottavalta poppikoneeltamme. Ikään kuin lohdutuksesi se aloitti tutun rutinansa ja mouruamisensa, kun se starttaili levykelkkansa moottoria itsekseen. Sitten se avasi taas levypesänsä tarjoten yhteistä matkaa jonnekin valitsemaani musiikilliseen kohteeseen. Hyväksyipä se valitsemani levynkin tällä kertaa mukisematta. Huolestuttavaa on, että viime aikoina levykelkka on itsekseen liikuskellessaan avautunut vain puoleen väliin.
Toisinaan Kombo myös ainoastaan mouruaa jaksamatta enää avata musiikillista taikalootaansa. Viihdytyskeskuksella alkaa olla nykymittapuulla jo kovasti ikää ja sen kunto arveluttaa. Railakas meno ei ole sen elinkaarta ainakaan pidentänyt. Toivottavasti se on vielä todistamassa lastemme siirtymistä Frööbelin Palikoista sen arvoon paremmin sopivaan musiikkiantiin. VHS-puolen olemme luonnollisen formaattipoistuman kautta jo rauhoittaneet antaen näin toivottavasti seniorikodinkoneellemme kaivattua jatkoaikaa. Pelkään kuitenkin, että kun se hetki koittaa, niin Kombo lähtee kerralla saappaat jalassa. Toisaalta mistäpä edes löytyisi se kodinkonekorjaaja, joka voisi kursia kasaan moninkertaisen innovaatiopalkintovoittajan ilman, että sen uniikki persoonallisuus vaurioituisi. Emme kaipaa minkään rasvanäppi-työharjoittelijan suorittamaa lobotomiaa Kombollemme. Tokkopa se itsekään päästäisi ketä tahansa ammattikouluviiksillä varustettua pojankloppia lähelleen antamatta mojovaa sähköiskua.
”Ei kannata antaa totuuden pilata hyvää tarinaa” on mottoni aika ajoin, mutta vannon, että tämä tarina on pääpiirteissään totta, lukuunottamatta ehkä muutamaa lisämakua antavaa detaljia. Selitys ei siis ole, että joku makaa toistuvasti kauko-ohjaimen päällä tms. Selitys on, että joko kasvatustieteen opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on sittenkin käymässä liian raskaaksi tai kaukoidän innovaattoreilla on pahat mielessään. Ehkä he ovat tekoälyn kehittelyssä paljon pidemmällä kuin uskomme ja he ovat lopulta kehittäneet aidosti persoonallisen ja interaktiivisen kapistuksen. Ehkä kyseessä on ihmiskoe ja meidän perheemme reaktioita kuvataan koko ajan salaa, kuka tietää… Tämän hetkinen tilanne ja allekirjoittaneen aamuyön tunteina solmima epäilyttävä ystävyyssuhde kodinkoneen kanssa ei joka tapauksessa vaikuta lupaavalta olipa selitys mikä tahansa.
Uskokaa tai älkää, mutta juuri edellisen rivin kirjoitettuani ja tässä mietiskellessäni nasevaa lopetusta jorinalleni, toinen musalähteeni eli PC päättää tuoda esiin oman näkökulmansa täysjärkisyydestäni. Se valitsee randomilla tuhansien biisien valikoimasta soitettavaksi juuri tämän. Korvissani soi tällä hetkellä ensimmäisest värssyt Sealin lurituksesta nimeltä Crazy! Tää nyt on jo suomeksi sanottuna täyttä kettuilua. Jos tätä menoa jatkuu, niin piuhat katkotaan kaikilta rakkineilta ja gradukin kirjotetaan lyijärillä...!!
Lähteet ja lisätietoa mahdollisesti huolestuneille opiskelutovereille maailman valtaavista koneista:
Yeatman, Hoyt. 2009. G-Force: Miniagenttimarsut. Hollywood: Walt Disney Pictures. Älkää murehtiko G-Force pelastaa tarvittaessa vaikka 3D:nä!!
Vinge, Vernor 1993. The Coming Technological Singularity. Wikipedia. Ilmeisesti tyypillinen salaliittoteoria/maailmanloppu www.julkaisu. Jätetty lukematta 19.11.2009
Tarina persoonallisista kodinkoneista vai sittenkin tarina luhistumisesta perhe-elämän ja opiskelun paineessa
Olen jo kotvan aikaa kuunnellut ihmisten valitusta nykypäivän koneitten ja laitteiden lyhytikäisyydestä ja haikailua männä vuosien persoonallisten ja kestävien laitteiden perään. Lähes identtiset vimpaimet tuntuvat nykyään tulevan kaikki samalta kaukoaasian liukuhihnalta ja kestävän noin kuukauden pidempään kuin kaupan antama takuu. Suunnatessasi rakkineesi kanssa ylihinnoiteltuun huoltoliikkeeseen löydät nämä ylityöllistettynä elvyttämässä vekottimia, jotka ovat sattuneet kuukahtamaan jo takuuajan puitteissa.
Meillä on kuitenkin cd-soitin, joka on toista maata. Itse asiassa se on yhdistetty cd, dvd ja vhs-soitin, joita tässä vielä muutama vuosi sitten markkinoitiin ahkerasti. Meidän Kombo oli yksi ensimmäisiä markkinoilla ja sen osto tuntui silloin järkevältä tilansäästöratkaisulta nelihenkisen perheen kaksioon. Kombo muutti kotiimme kansainvälisten innovaatiopalkintojensa kera ja jo pian saimme huomata, että se oli saanut tehtaan tuotekehittelyosastolta vähän liikaa rakkautta, huolenpitoa ja hemmottelua. Myös palkintoraatien kehut tuntuivat kihahtaneen sille pahemman kerran hattuun. Kombolla oli persoonaa aivan menneiden vuosien kojeiden malliin.
Noin puoli vuotta laitteen oston jälkeen aloin huomata, että cd-levyn kelkka tuntui unohtuvan aika usein ulos. Tietysti syytin tästä meidän silloin neljä- ja kaksivuotiaita taaperoita, mutta jälkikäteen katsottuna Kombo varmaan protestoi jo silloin perheemme puuduttavaa audiovisuaalista tarjontaa vastaan. Mc Koppakuoriainen ja Teletapit repeatilla mahtoivat olla design-voittajalle kova paikka. Ilmiö tuntui rauhoittuvan kun muutimme uuteen kotiin, kunnes eräänä yönä töllöttäessäni telkkaria todistin itse sitä, kuinka rakkine mourusi, kitisi ja vihdoin työnsi tyhjän kelkkansa pihalle suoraan stand by -asennosta. Tiedoksi muuten saman tien, että alkoholi tai muut päihdyttävät aineet eivät tällä kertaa olleet hämärtämässä muistikuvien validia ja reliaabelia tallentamista, vaikka ovatkin aika ajoin olleet tajuntaa laajentamassa opiskeluaikana. Olin hämmentynyt, mutta palaset alkoivat loksahdella paikoilleen.
Jo joitakin aikoja tätä ennen olin huomannut kuinka herkästi soitin oli alkunut hyppiä varsinkin omissa suosikkilevyissäni. Mitä voi olettaakaan, jos vehje viettää kaiket yöt levypesä leväällään ja kaiken maailman sonta ja pöly lentää herkkiin sisuskaluihin. Meidän perheelläkin oli silti näppinsä pelissä Kombon sisälle päätyneessä roinassa. Tuskinpa Puuha Pete oikeasti oli asialla, kun VHS-pesästä löytyi keltainen ja violetti crayon, vaikka nuorimmainen näin sitkeästi vakuuttelikin. Suuri yllätys oli kuitenkin, että cd-kelkan lepuuttaminen säännöllisesti auki asennossa ei siis ollutkaan omien vintiöittemme tekosia.
Pölyn aiheuttamaa pomppimista lähdin korjaamaan järein keinoin. Esikoisen cd-soitin oli korjattu laadukkaalla Scotchin puhdistuslevyllä, jossa on minihammasharjaa muistuttavat huiskut laserlukupään puhdistukseen. Näin varustautuneena lähdin nytkin töihin, mutta en osannut arvata, mikä taistelu tästä tuli Kombon kanssa. Ykkösraidalla olevat levyn käyttöohjeet sujuivat vielä mainiosti, mutta kakkosraidan tupsut eivät kojeelle kelvanneet. Tuloksena oli kerta toisensa jälkeen teksti NO DISC ja levyn välitön sylkäisy ulos. Käsissä oli siis yöt pesä leväällään hengaileva diivailija, joka mielellään imaisee sisuksiinsa kaiken korjaavat puuhapetet, mutta jolle sontaisen hulluttelun jälkipyykki ei maistunut. No enpä aikonut minäkään luovuttaa näin helpolla. Kakkosraitaan on ainakin yhtä monta reittiä kuin kakkospesälle. Eeppisen taistelun jälkeen minun oli kuitenkin myönnettävä tappioni. Edes pikakelaus kolmosraidan mainoksista taaksepäin ei toiminut. Sontainen Kombo oli voittanut tämän erän.
Sittemmin olemme joutuneet joustamaan kerta toisensa jälkeen. Levyjen pomppinen ja hylkääminen on arkipäivää. Kombo pitkälti päättää perheemme nykyisen av-tarjonnan. Yllätys ei kai ollut, että ostaessamme uuden kiiltävän All in One –kaukosäätimen Kombo oli ainoa kodinkone, joka ei taipunut sen komentoon. Taistelun jälkeen se sentään ottaa vastaan muutamia nätisti esitettyjä peruspyyntöjä, mutta esim. vaihtaessani VHS- ja CD-toiminnon välillä se vaatii minua sohvalta nöyrästi kumartelemaan eteensä. Kappaleiden kelaaminen on ollut hidasta touhua alusta alkaen yhdistetyn dvd- ja cd- ominaisuuden ansiosta. Seuraavaan biisiin on aina voinut siirtyä vasta ensitahdin soitua edellisestä kappaleesta. Voisin vaikka vannoa, että tämäkin raivostuttava ominaisuus on viime aikoina entisestään hidastunut. Olen harkinnut hidastumisen määrittämistä kvantitatiivisen metodein, mikä kertoo omaa kieltään henkisestä otteesta, joka rakkineella on perheestämme. Jospa numeraalista dataa näyttämällä edes joku uskoisi sitä pompotusta ja henkistä hyväksikäyttöä, mitä perheemme on joutunut ja joutuu edelleen kokemaan. Normaalisti perhettä saattaa pompottaa huonosti käyttäytyvä perheenjäsen tai ehkä lemmikki, mutta meillä olohuoneen virtahepo on kodinkone.
Kombon touhuissa on silti jotain lämmittävää. Se ei siis anna katsoa huonoja elokuvia tai kuunnella sen standardeille sopimatonta musiikkia. Se toimii myös tekijänoikeuslakien valvojana ja hylkää suuren osan laittomista ja laillisistakin kopioistamme. Se ei ole salamannopea eikä ykköskappaleesta voi edelleenkään hypätä taaksepäin levyn viimeiseen jollotukseen, vaan biisit on nöyrästi pompittava numerojärjestyksessä ensimmäisestä viimeiseen (samalla siis kuunnelleen se alkutahti joka ainoasta levyn tuotoksesta). Kuitenkin tässä omaehtoisuudessa on jotain arvostettavaa. Kapina nykyelomme tolkutonta kiirettä vastaan on tervetullutta kaikissa muodoissaan. Ennen kuin pääsen kaipaamaani viimeiseen luritukseen, rakkine tarjoaa myös houkuttelevia katkelmia aivan muista musiikkimaisemista. Yllättävän usein niihin myös tartun ja harhaudun Kombon kanssa pitkiksi ajoiksi jonnekin aivan muualle kuin mihin olin pyrkimässä. Kombo on siis yöt Puuha Peten kanssa suhatessaan oppinut kikan jos toisenkin pitkitetystä ja kiireettömästi nautinnosta. Tästä täydet pisteet rakkineelle.
Jotain lohduttavaa on myös sen mouruamisessa öiseen aikaan. Viime yönä en nuorimmaisemme kolmannen painajaisen jälkeen enää jaksanut suunnata makuuhuoneeseen, vaan rojahdin sohvalle lukemaan aamuyön tunneiksi. Sain osakseni lämmittävän sovinnon eleen pompottavalta poppikoneeltamme. Ikään kuin lohdutuksesi se aloitti tutun rutinansa ja mouruamisensa, kun se starttaili levykelkkansa moottoria itsekseen. Sitten se avasi taas levypesänsä tarjoten yhteistä matkaa jonnekin valitsemaani musiikilliseen kohteeseen. Hyväksyipä se valitsemani levynkin tällä kertaa mukisematta. Huolestuttavaa on, että viime aikoina levykelkka on itsekseen liikuskellessaan avautunut vain puoleen väliin.
Toisinaan Kombo myös ainoastaan mouruaa jaksamatta enää avata musiikillista taikalootaansa. Viihdytyskeskuksella alkaa olla nykymittapuulla jo kovasti ikää ja sen kunto arveluttaa. Railakas meno ei ole sen elinkaarta ainakaan pidentänyt. Toivottavasti se on vielä todistamassa lastemme siirtymistä Frööbelin Palikoista sen arvoon paremmin sopivaan musiikkiantiin. VHS-puolen olemme luonnollisen formaattipoistuman kautta jo rauhoittaneet antaen näin toivottavasti seniorikodinkoneellemme kaivattua jatkoaikaa. Pelkään kuitenkin, että kun se hetki koittaa, niin Kombo lähtee kerralla saappaat jalassa. Toisaalta mistäpä edes löytyisi se kodinkonekorjaaja, joka voisi kursia kasaan moninkertaisen innovaatiopalkintovoittajan ilman, että sen uniikki persoonallisuus vaurioituisi. Emme kaipaa minkään rasvanäppi-työharjoittelijan suorittamaa lobotomiaa Kombollemme. Tokkopa se itsekään päästäisi ketä tahansa ammattikouluviiksillä varustettua pojankloppia lähelleen antamatta mojovaa sähköiskua.
”Ei kannata antaa totuuden pilata hyvää tarinaa” on mottoni aika ajoin, mutta vannon, että tämä tarina on pääpiirteissään totta, lukuunottamatta ehkä muutamaa lisämakua antavaa detaljia. Selitys ei siis ole, että joku makaa toistuvasti kauko-ohjaimen päällä tms. Selitys on, että joko kasvatustieteen opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on sittenkin käymässä liian raskaaksi tai kaukoidän innovaattoreilla on pahat mielessään. Ehkä he ovat tekoälyn kehittelyssä paljon pidemmällä kuin uskomme ja he ovat lopulta kehittäneet aidosti persoonallisen ja interaktiivisen kapistuksen. Ehkä kyseessä on ihmiskoe ja meidän perheemme reaktioita kuvataan koko ajan salaa, kuka tietää… Tämän hetkinen tilanne ja allekirjoittaneen aamuyön tunteina solmima epäilyttävä ystävyyssuhde kodinkoneen kanssa ei joka tapauksessa vaikuta lupaavalta olipa selitys mikä tahansa.
Uskokaa tai älkää, mutta juuri edellisen rivin kirjoitettuani ja tässä mietiskellessäni nasevaa lopetusta jorinalleni, toinen musalähteeni eli PC päättää tuoda esiin oman näkökulmansa täysjärkisyydestäni. Se valitsee randomilla tuhansien biisien valikoimasta soitettavaksi juuri tämän. Korvissani soi tällä hetkellä ensimmäisest värssyt Sealin lurituksesta nimeltä Crazy! Tää nyt on jo suomeksi sanottuna täyttä kettuilua. Jos tätä menoa jatkuu, niin piuhat katkotaan kaikilta rakkineilta ja gradukin kirjotetaan lyijärillä...!!
Lähteet ja lisätietoa mahdollisesti huolestuneille opiskelutovereille maailman valtaavista koneista:
Yeatman, Hoyt. 2009. G-Force: Miniagenttimarsut. Hollywood: Walt Disney Pictures. Älkää murehtiko G-Force pelastaa tarvittaessa vaikka 3D:nä!!
Vinge, Vernor 1993. The Coming Technological Singularity. Wikipedia. Ilmeisesti tyypillinen salaliittoteoria/maailmanloppu www.julkaisu. Jätetty lukematta 19.11.2009
Pääkirjoitus
Syksy alkoi ja sen mukana yliopisto käynnistyi uuteen lukuvuoteen. Yliopistolla pyöriessä ja opiskelijan näkökulmasta katseltuna näyttää siltä, ettei tämä syksy juuri eroa muista aiemmista: opiskelijat ja henkilökunta ovat täyttäneet yliopiston käytävät, kahvilat ja luentosalit, opinnot ovat lähteneet käyntiin yhdessä tutkimustyön ja kaikenlaisen järjestötoiminnan kanssa. Kesän aikana muuttui kuitenkin jotakin, mistä on seurauksia koko yliopistolle: uusi yliopistolaki hyväksyttiin eduskunnassa. Näin siitä huolimatta, että lakia vastustettiin voimakkaasti ja monelta taholta viime kevään aikana. Mitä laki ja siihen liittyvät muutokset tarkoittavat yliopistolle ja mitä seurauksia tällä on? Tuskin kukaan tietää, mitä tuleman pitää, mutta jotakin suunnasta voi päätellä.
Yliopistolain myötä yliopistojen talous muuttuu, ulkopuolisen rahoituksen osuus kasvaa ja yliopistojen on otettava entistä suurempi vastuu omasta taloudenhoidostaan. Käytännössä yliopisto toimii entistä enemmän yrityksen tavoin ja voi esimerkiksi joutua konkurssiin. Henkilökunnan aiemmat virkasuhteet muuttuvat vuodenvaihteessa työsuhteiksi. Uusi asema asettaa opettajat, tutkijat ja muun henkilökunnan vastuuseen uudelle yliopistotyönantajalleen. Laki antaa lisäksi mahdollisuuden lukukausimaksujen keräämiseen EU:n ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Yleisesti ottaen ja kärjistetysti kehityssuunta näyttää olevan se, että yliopistot valjastetaan yhä enemmän markkinoiden alaisiksi ja tiedosta tehdään kauppatavaraa. Miten käy kriittisen tiedon tuotannon, jos yliopistot valjastetaan muun yhteiskunnan tavoin markkinalogiikkaan ja ylhäältä ohjautuvuuteen? Kuka tahtoo rahoittaa vaikkapa kriittistä yhteiskuntatutkimusta?
On surullista, jos opiskelijan näkökulmasta yliopisto on vain paikka tutkintojen, kurssien ja opintopisteiden suorittamiselle, yhä nopeampi tekninen koulutusputken jatke ennen työelämään siirtymistä. Itse haluaisin ennemmin nähdä yliopiston yhteisönä, johon voi kuulua ja jossa voi kiireettömästi oppia ja tutkia yhdessä muiden kanssa. Lohdullista on, että tätä koko ajan tapahtuu, mutta kysymys kuuluu kuinka paljon virallisessa tulevaisuuden yliopistossa. Virallisten opetus- ja tutkintotavoitteiden ohessa toimii esimerkiksi yhä enemmän erilaisia lukupiirejä, jotka poikkitieteellisesti kokoavat yhteen samoista asioista kiinnostuneita opiskelijoita. Parhaimmillaan lukupiirien pohjalta voi avata blogeja, kirjoittaa mielipidekirjoituksia ja järjestää keskustelutilaisuuksia, jolloin uudet ajatukset ja näkökulmat eivät jää vain lukupiiriläisille itselleen.
Yliopiston nykytila ja tuleva kehityssuunta on herättänyt tervetullutta kritiikkiä ja vastarintaa. Viime keväänä esimerkiksi syntyi useassa yliopistokaupungissa lain vastustuksesta lähtenyttä spontaania toimintaa; Tampereella vastarinta synnytti Toimiva yliopisto -nimisen liikkeen ja verkoston. Toimivan yliopiston periaatteena on mm. vastustaa tiedon kaupallistumista ja koulutuksen ylhäältä ohjautumista luomalla uudenlaista elävää ja autonomista opiskelu- ja tutkimuskulttuuria sekä puolustaa tiedon vapautta. Parhaimmillaan tällainen toiminta synnyttää ilahduttavaa yhteenkuulumisen tunnetta ja muistuttaa mitä yhdessä on mahdollista saada aikaan.
Talvimyrskyjä odotellessa,
-Johanna Lätti
Mentorin blogivastaava
Yliopistolain myötä yliopistojen talous muuttuu, ulkopuolisen rahoituksen osuus kasvaa ja yliopistojen on otettava entistä suurempi vastuu omasta taloudenhoidostaan. Käytännössä yliopisto toimii entistä enemmän yrityksen tavoin ja voi esimerkiksi joutua konkurssiin. Henkilökunnan aiemmat virkasuhteet muuttuvat vuodenvaihteessa työsuhteiksi. Uusi asema asettaa opettajat, tutkijat ja muun henkilökunnan vastuuseen uudelle yliopistotyönantajalleen. Laki antaa lisäksi mahdollisuuden lukukausimaksujen keräämiseen EU:n ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Yleisesti ottaen ja kärjistetysti kehityssuunta näyttää olevan se, että yliopistot valjastetaan yhä enemmän markkinoiden alaisiksi ja tiedosta tehdään kauppatavaraa. Miten käy kriittisen tiedon tuotannon, jos yliopistot valjastetaan muun yhteiskunnan tavoin markkinalogiikkaan ja ylhäältä ohjautuvuuteen? Kuka tahtoo rahoittaa vaikkapa kriittistä yhteiskuntatutkimusta?
On surullista, jos opiskelijan näkökulmasta yliopisto on vain paikka tutkintojen, kurssien ja opintopisteiden suorittamiselle, yhä nopeampi tekninen koulutusputken jatke ennen työelämään siirtymistä. Itse haluaisin ennemmin nähdä yliopiston yhteisönä, johon voi kuulua ja jossa voi kiireettömästi oppia ja tutkia yhdessä muiden kanssa. Lohdullista on, että tätä koko ajan tapahtuu, mutta kysymys kuuluu kuinka paljon virallisessa tulevaisuuden yliopistossa. Virallisten opetus- ja tutkintotavoitteiden ohessa toimii esimerkiksi yhä enemmän erilaisia lukupiirejä, jotka poikkitieteellisesti kokoavat yhteen samoista asioista kiinnostuneita opiskelijoita. Parhaimmillaan lukupiirien pohjalta voi avata blogeja, kirjoittaa mielipidekirjoituksia ja järjestää keskustelutilaisuuksia, jolloin uudet ajatukset ja näkökulmat eivät jää vain lukupiiriläisille itselleen.
Yliopiston nykytila ja tuleva kehityssuunta on herättänyt tervetullutta kritiikkiä ja vastarintaa. Viime keväänä esimerkiksi syntyi useassa yliopistokaupungissa lain vastustuksesta lähtenyttä spontaania toimintaa; Tampereella vastarinta synnytti Toimiva yliopisto -nimisen liikkeen ja verkoston. Toimivan yliopiston periaatteena on mm. vastustaa tiedon kaupallistumista ja koulutuksen ylhäältä ohjautumista luomalla uudenlaista elävää ja autonomista opiskelu- ja tutkimuskulttuuria sekä puolustaa tiedon vapautta. Parhaimmillaan tällainen toiminta synnyttää ilahduttavaa yhteenkuulumisen tunnetta ja muistuttaa mitä yhdessä on mahdollista saada aikaan.
Talvimyrskyjä odotellessa,
-Johanna Lätti
Mentorin blogivastaava
Fuksin kynästä
-Mira Valkonen
Tarinani tamperelaisena alkoi melko epätavallisesti. Lukion jälkeen Mikkeli, jossa olin koko elämäni asunut, alkoi tuntua jo liian pieneltä ja nähdyltä. Niimpä tökkäsimme poikaystäväni kanssa karttaa ja sormi osoitti Tampereelle. Tampere! Se kuulosti täydelliseltä muutokselta: idästä länteen, Savosta Hämeeseen. Jotakin uutta ja erilaista ja mikä parasta, mahdollisimman kaukana jo niin tutusta kotikaupungista.
Tampere alkoi tuntua kodilta hyvin pian. Menimme töihin, tutustuimme paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin, mustamakkara rupesi maistumaan ja Popeda kuulostamaan ihan hyvältä. Pidän Tampereen rentoudesta ja hitaammasta elämäntyylistä, sen huomaa jopa ihmisten puheessa. Savolainen solkattaa hengästyttävään tahtiin niin että sylki roiskuu, kun tampereelainen vaan nääs puhuu rauhallisemmin ja lyhyemmin. Ei savolaisella ole myöskään aikaa venyttää mitään mää:tä vaan se on sutjakkaasti mie tai miä. Sanottavaa savolaisella kuitenkin riittää, vaikka olisi miten kiire...
Lähes vuoden jo sanottuani “päivää”, “oliko plussakorttia?” ja “kiitos ja näkemiin” peräkkäin, aloin taas kaivata vaihtelua. (Suosittelen muuten kaikille, jotka harkitsevat opintojensa lopettamista, tutustumaan vaikkapa kassahenkilön työhön, opiskelumotivaatio kasvaa kummasti.) Siis opiskelemaan! Tampereella kun kerta oltiin ja tämä tuntui mahtavalta paikalta, luonnollisesti Tampereen yliopisto oli se paikka, jonne halusin. Kasvatustiedettä olin harkinnut jo lukiossa ja gradua vaille valmis kasvatustieteilijä-siskoni Helsingistä vielä vahvisti myönteistä käsitystäni tieteenalasta.
Ehdin käydä pari kurssia kasvatustieteitä avoimen yliopiston puolella ennen pääsykoetta. Pääsykokeisiin en töiden ohella pystynyt panostamaan niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta menin kuitenkin koettamaan onneani. Heti kokeen alussa valvoja sanoi, että “antakaa vaan ajatuksen lentää”. Ja minähän annoin aivoimpulssieni liitää. Myöhemmin tuli sitten paksu kirjekuori. Meinasin oksentaa, pyörtyä, itkeä ja nauraa samaan aikaan.
Yliopiston aloittaminen tuntui uudelta ja uhkealta elämänmuutokselta, aivan kuin portit onnelliseen tulevaisuuteen ja hyvään elämään olisivat auenneet: meri olisi revennyt ja luvattu maa edessä. Pystyin vain kuvittelemaan yliopistolaisten arkea: mielenkiintoiset keskustelut luennoitsien ja opiskelijoiden kanssa, ja tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön: nimeltä yliopiston opiskelijat. Arki näyttäytyi kuitenkin fuksin silmissä erilaisena. Suurin shokki oli akateeminen vapaus, joka minusta aluksi tuntui akateemiselta yksinäisyydeltä. Lukujärjestys tehtiin itse alusta loppuun, kasvatustieteilijät jakautuivat kukin millekin kursseille, luentosalit olivat suuria, pelottavia ja täynnä tuntemattomia kasvoja. Olo oli kuin kasvottomalla kummituksella, pisaralla valtameressä.
Alkushokista toivuttuani tajusin, että akateeminen vapaus ei välttämättä tarkoita akateemista yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia. Vapautta valita ja tehdä yliopisto-opiskelusta juuri itsensä näköistä. Mielenkiintoisia keskusteluja voi käydä opiskelijoiden ja luennoitsijoiden kanssa, sehän on jopa toivottavaa eikä sitä kukaan kiellä. Yhteisöön voi tietysti kuulua, se vain täytyy rakentaa ympärilleen itse, olemalla aktiivinen ja ottamalla asioista selvää. Yksin jää varmasti, jos ei itse jaksa nähdä asioiden eteen hieman vaivaa. Ehkä yliopiston syvin idea onkin kannustaa itsenäisyyteen, oman ”henkilökohtaisen yliopiston” ja samalla itsensä löytämiseen. Mahdollisuuksia on paljon, jos niihin vain osaa tarttua.
Tarinani tamperelaisena alkoi melko epätavallisesti. Lukion jälkeen Mikkeli, jossa olin koko elämäni asunut, alkoi tuntua jo liian pieneltä ja nähdyltä. Niimpä tökkäsimme poikaystäväni kanssa karttaa ja sormi osoitti Tampereelle. Tampere! Se kuulosti täydelliseltä muutokselta: idästä länteen, Savosta Hämeeseen. Jotakin uutta ja erilaista ja mikä parasta, mahdollisimman kaukana jo niin tutusta kotikaupungista.
Tampere alkoi tuntua kodilta hyvin pian. Menimme töihin, tutustuimme paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin, mustamakkara rupesi maistumaan ja Popeda kuulostamaan ihan hyvältä. Pidän Tampereen rentoudesta ja hitaammasta elämäntyylistä, sen huomaa jopa ihmisten puheessa. Savolainen solkattaa hengästyttävään tahtiin niin että sylki roiskuu, kun tampereelainen vaan nääs puhuu rauhallisemmin ja lyhyemmin. Ei savolaisella ole myöskään aikaa venyttää mitään mää:tä vaan se on sutjakkaasti mie tai miä. Sanottavaa savolaisella kuitenkin riittää, vaikka olisi miten kiire...
Lähes vuoden jo sanottuani “päivää”, “oliko plussakorttia?” ja “kiitos ja näkemiin” peräkkäin, aloin taas kaivata vaihtelua. (Suosittelen muuten kaikille, jotka harkitsevat opintojensa lopettamista, tutustumaan vaikkapa kassahenkilön työhön, opiskelumotivaatio kasvaa kummasti.) Siis opiskelemaan! Tampereella kun kerta oltiin ja tämä tuntui mahtavalta paikalta, luonnollisesti Tampereen yliopisto oli se paikka, jonne halusin. Kasvatustiedettä olin harkinnut jo lukiossa ja gradua vaille valmis kasvatustieteilijä-siskoni Helsingistä vielä vahvisti myönteistä käsitystäni tieteenalasta.
Ehdin käydä pari kurssia kasvatustieteitä avoimen yliopiston puolella ennen pääsykoetta. Pääsykokeisiin en töiden ohella pystynyt panostamaan niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta menin kuitenkin koettamaan onneani. Heti kokeen alussa valvoja sanoi, että “antakaa vaan ajatuksen lentää”. Ja minähän annoin aivoimpulssieni liitää. Myöhemmin tuli sitten paksu kirjekuori. Meinasin oksentaa, pyörtyä, itkeä ja nauraa samaan aikaan.
Yliopiston aloittaminen tuntui uudelta ja uhkealta elämänmuutokselta, aivan kuin portit onnelliseen tulevaisuuteen ja hyvään elämään olisivat auenneet: meri olisi revennyt ja luvattu maa edessä. Pystyin vain kuvittelemaan yliopistolaisten arkea: mielenkiintoiset keskustelut luennoitsien ja opiskelijoiden kanssa, ja tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön: nimeltä yliopiston opiskelijat. Arki näyttäytyi kuitenkin fuksin silmissä erilaisena. Suurin shokki oli akateeminen vapaus, joka minusta aluksi tuntui akateemiselta yksinäisyydeltä. Lukujärjestys tehtiin itse alusta loppuun, kasvatustieteilijät jakautuivat kukin millekin kursseille, luentosalit olivat suuria, pelottavia ja täynnä tuntemattomia kasvoja. Olo oli kuin kasvottomalla kummituksella, pisaralla valtameressä.
Alkushokista toivuttuani tajusin, että akateeminen vapaus ei välttämättä tarkoita akateemista yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia. Vapautta valita ja tehdä yliopisto-opiskelusta juuri itsensä näköistä. Mielenkiintoisia keskusteluja voi käydä opiskelijoiden ja luennoitsijoiden kanssa, sehän on jopa toivottavaa eikä sitä kukaan kiellä. Yhteisöön voi tietysti kuulua, se vain täytyy rakentaa ympärilleen itse, olemalla aktiivinen ja ottamalla asioista selvää. Yksin jää varmasti, jos ei itse jaksa nähdä asioiden eteen hieman vaivaa. Ehkä yliopiston syvin idea onkin kannustaa itsenäisyyteen, oman ”henkilökohtaisen yliopiston” ja samalla itsensä löytämiseen. Mahdollisuuksia on paljon, jos niihin vain osaa tarttua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)