-Karin Filander
Hei mentorilaiset,
kuten jo laitoksen uusien ja vanhojen opiskelijoiden kakkukahveilla syyskuussa kerroin, olen itse Tampereen yliopiston kasvatteja. 70-luvun puolessa välissä tulin silloiselta Etelä-Pohjanmaalta, Laihian ja Vähänkyrön seudulta opiskelemaan aikuiskasvatusta Tampereen yliopistoon, koska olin nuorena ylioppilaana jo ennen opintojen aloittamista sattumalta ajatunut tai päässyt alan tehtäviin. Silloisessa Vaasan puhelinpiirin piirikonttorissa eli nykyisessä Sonerassa minua pyydettiin lähetin kunniakkaista tehtävistä piirikonttorin koulutussihteeriksi, kun silloinen yo-merkonomi siirtyi muihin tehtäviin. Koulutussihteerinä pääsin sisälle ns. piireihin, joita hallitsivat koulutusinsinöörit. Työ merkitsi 70-luvun alkupuolella henkilöstön kurssituksia ylellisissä hotelliympäristöissä. Rahasta ei silloin ollut valtiolla pulaa.
Olenkin usein todennut, että olin silloin varmaan pelkkänä ylioppilaana urani huipulla. Rantasipi-hotellit ja lentomatkat Vaasasta Helsinkiin tulivat tutuiksi. Koulutusinsinöörini Vaasassa patisteli minut konekirjoituskurssille, kun toistuvasti tarjosin hänelle kummattuja ja lakkattuja osanottajakirjeitäni. (On huvittavaa kertoa teille tällaisia tarinoita – teistä ehkä harvemmat tietävät, että silloin ei kirjoituskoneissa ollut edes korjausnäppäintä, joka oli suurta ylellisyyttä jo 80-luvulla) Otin siis kymmensormijärjestelmäm tehokkaasti käyttöön ja pääsin valituksista. Henkilöstökoulutuksen maailma tuli tutuksi, samoin kuin julkisen sektorin toiminnan eetos.
Hakeuduin sitten kuitenkin vuonna 1975 Tampereelle opiskelemaan aikuiskasvatusta, vaikka samalla jatkoin osa-aikaisena koulutussihteerinä jonkin aikaa Tampereen puhelinpiirissä. Tampereelle muutin, koska silloin aikuiskasvatusta ei voinut opiskella missään muussa yliopistossa Suomessa. Aikuiskasvatuksen laitos oli silloin pakkosiirretty yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta vuonna 1974 uusiin kasvatustieteiden tiedekuntiin. Kun saavuin Tampereelle, eli aikuiskasvatuksen laitoksen väki yo-talolla tapahtuneiden vastalausejuhlien, eduskuntaan tehtyjen vastalausekäyntien yms. jälkeistä aikaa.
Luulen, että tämä väkivaltainen yhdistämiskuvio kasvatustieteeseen vei aikuiskasvatuksen opettajat ja opiskelijat pitkäksi aikaa eräänlaiseen siilipuolustukseen ja oppositioon, joista heidän oli vaikea kurottaa rakentavaan yhteistyöhön kasvatustieteen kanssa. Aikuiskasvatuksen ainejärjestö Paideia otti meidät uudet opiskelijat heti saavuttuamme tiukkaan syleilyynsä. Tutoreita oli suuri joukko ja näytti ja tuntui siltä, että uudet opiskelijat suorastaan vedettiin mukaan kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Laitoksella toimi demokraattinen laitosneuvosto, oli hallinnon – ja tutkinnonuudistusta, kehitimme erilaisissa ryhmissä koulutusohjelmiamme ja osallistuimme kaikenlaisiin demonstraatioihin.
Paideia tuntui heti omalta paikalta, johon uusi opiskelija pystyi kiinnittymään. Olimme aikuiskasvattajia, vaikka se tuntuikin aika hassulta. Voiko aikuisia kasvattaa, kysyivät kotiväkemme. Hyvin huonosti me uudet opiskelijat tiesimme oppiaineemme historian ja taustan. Olihan oppiaine vielä 60-luvulla kansansivistysoppi, joka herätti kokonaan toisenlaisia mielikuvia. Aikuiskasvatuksen laitos oli muuttunut tiedekuntasiirron myötä Aikuis- ja nuorisokasvatuksen laitokseksi, vaikka nuorisotyön opiskelijoiden eli Nursojen kanssa meillä ei ollut mitään yhteistä. (mitä näin jälkikäteen kyllä suuresti ihmettelen).
Suurempaa yhteistyötä ei ollut myöskään kasvatustieteiden opiskelijoiden kanssa. Kasvatustiede sijaitsi jossain kaukana Pyynikillä ja me liikuimme Hämeenkadulla, Kiillossa (sosiologia) ja päätalolla. Pyynikin kasvatustieteiden tiedekunta tuli tutuksi lähinnä tenttimispaikkana tai kohtalokkaiden hallinnollisten taistojen tilana. Erilaisissa kokouksissa aikuiskasvatuksen opiskelijat osoittivat suurta kansalaisrohkeutta pelastaen jossain vaiheessa mm. aikuiskasvatuksen omana erillisenä oppiaineena.
Omalla aikuiskasvatuksen joukolla oli tekemistä sitäkin enemmän. Laitos oli siirtynyt Tammelan puistotieltä Hämeenkadulle Branderin kiinteistöön. Laitoksella Paideian tärkeä tukikohta oli oma ruskea kaappi, joka sijaitsi lähellä silloisen assistentin Ritva Hiivala-Jakun ja Aulis Alasen huonetta. Kaapissa säilytimme mm. vanhoja tenttikysymyksiä, englanninkielisistä tenttikirjoista tehtyjä lyhennelmäkäännöksiä, ainejärjestön omaa pyöritettävää monistuskonetta.
Aikuisen Paras Tawara- lehden ensimmäisen numeron kannessa oli arvoitus, jonka ratkaisuna oli lehden nimi. Muistaakseni tutorini Leena Koski (nykyinen kasvatussosiologian professori Joensuussa) ja samaan aikaan opiskelemaan saapunut Raija Höri (nykyinen suomenkielen opettaja) olivat lehden nimen keksijöitä. Asko Alanen (nykyään tunnettu sarjakuvapiirtäjä) toimi lehden huippuaikana kuvittajana ja hän myös kehitti eräänlaisen Paideia- nokkaeläimen, joka hieman muistuttu muumia, mutta jolla oli ihan oma habituksensa ja luonteensa. Tuo nokkaeläin sitten seikkaili lehden sivuilla ja se myös siirtyi paideialaisten college-paidan koristukseksi. (Jukka Tuomistolla tuo paita on kuulemma edelleen tallessa.)
Paideian opiskelijoiden rutiineja olivat vireän tutortoiminnan ohella syksyn tutustumisillanvietto Domus-klubilla, mikä jatkui pikkujoulujen merkeissä, taas Domus-klubilla. Näissä illanvietoissa olivat säännöllisesti mukana laitoksen opettajista ainakin Aulis Alanen, Jukka Tuomisto, Ritva Hiivala-Jakku ja Kari Rantalaiho. Paideian porukoissa viihtyi jossain illanvietoissa myös Urpo Harva, jonka oli Paideia- ainejärjestön nimen ideoija 1960-luvulla. Innokkaana laulajana muistan itse suuresti nauttineeni Aulis Alasen upeasta äänestä, kun hän veti G. Otsin tyyliin Uralin pihlajat. Yleensä ottaen istuimme pehmeillä tyynyillä ja tutustuimme toisiimme laulaen ja leikkien ja myös boolia litkien. Laululla on suuri elähdyttävä voima – sen tiesivät jo kansanopistoihmiset ja sen tiesimme myös me paideialaiset. Ainejärjestönä teimme matkoja ainakin Leningradiin ja Tallinnaan ja laskiaista laskimme Kaupissa ja Turussa kävimme teatteriretkillä. Kun juuri tällä viikolla tapaamme taas Paideia- porukoissa 9.10.2009 Tampereella, niin oikeastaan on pakko sanoa, että ainejärjestötoiminta opetti minulle oikeastaan kaiken tarpeellisen, mitä elämässä olen tarvinnut.
Paideian ja Kastion seuraajana on nyt siis 1990-luvulla syntynyt Mentor ja verkkolehtenne Panopticon (upea lehden nimi – oletteko kirjoittaneet lehdessä nimen herättämistä ajatuksista enemmänkin?) teki minuun kyllä suuren vaikutuksen. Huomasin verkkolehden sivuilta ihan samaa yhdessä tekemisen innostusta ja yhdessä yrittämisen henkeä, joka kehittää kuin huomaamatta mukana olijoissa tehokasta organisointitaitoa ja vastuullisuutta. Tämä vastuun kantamisen henki oli ominaista myös Mentorin edeltäjälle Paideialle (ja varmaan myös Kastiolle, vaikken itse siitä mitään tiedä ). Liikuttavaa oli huomata, että edelleen teillä on erilaisia -vastaavia. Itse olin aikoinaan rauhanvastaava ja lehtivastaava (APTn päätoimittaja) ja mukana oli myös liikuntavastaava ja kulttuurivastaava ja oli muitakin vastaavia. Mutta ehdottomasti meiltä puuttui silloin verkkovastaava, ympäristövastaava ja yrityssuhdevastaava ja Specia- vastaava. Läksimme kyllä Paideia- aikana rakentamaan ainejärjestönä tietoisesti harjoittelupaikkayhteyksiä eri suuntiin, mutta työelämäyhteydet eivät olleet silloin vielä kovin pitkällä.
Opinnoissa Ritva Hiivala-Jakun (nyk. Jakku-Sihvosen) kanssa kylläkin teimme mm. Ahjolan kansalaisopiston kanssa yhdessä kurssin yksinhuoltajille. Meistä osa piti jopa opetusta ja osa hoiti kurssilaisten lapsia. Lisäksi Ritvan kanssa teimme Freire- projektin innoittamina Sambiaa koskevan kansainvälisyysprojektin. Muistan myös VSYn pääsihteerin Helena Kekkosen (Vapaan sivistystyön yhteisjärjestö) käyneen laitoksella vierailevana luennoitsijana kertomassa Freirestä ja vankiloissa tapahtuvasta opiskelusta. Ensimmäinen tieteellinen julkaisuni syntyikin niin, että yhdessä nuorina aikuiskasvatuksen opiskelijoina Taina Törmän kanssa toimimme Helena Kekkosen Orivedellä toteuttaman ”Meeting in Finland”- konferenssin sihteeristössä. Nyt onkin kiinnostavaa tutustua siihen, miten Paulo Freire mahdollisesti näkyy taas Juha Suorannan myötä laitoksen opetuksessa.
Entä vastaus kysymykseen mitkä tunnelmat minulla on töiden aloittamisesta nyt Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitoksella? Vastaisin niin, että samalla sekä hyvät että haikeat. Kysymys on eräänlaisesta kotiin paluusta, koska olen toiminut parikymmentä vuotta Tampereen yliopistossa, kymmenen viimeistä vuotta työelämän tutkijana. On kiinnostavaa tarkkailla muutoksia, joita kasvatustieteiden laitoksella on viime vuosien aikana tapahtunut. Palataan tähän kysymykseen ehkä myöhemmin uudestaan, kun tiedän konkreettisesta tilanteesta enemmän. Viimeiset seitsemän ja puoli vuotta olen kuitenkin ollut Kuopion yliopiston uuden akateemisen oppiaineen sosiaalipedagogiikan yliassistenttina. Haikeaa oli jättää sekä opiskelijat että työtoverit, joiden kanssa on paljon koettu viimeisten seitsemän ja puolen vuoden aikana. Kun viime viikolla osallistuin vielä Tulevaisuusverstaaseen Kuopiossa ja hyvästelin opiskelijani ja laitoksen väen, sain lahjaksi upean kirjan sosiaalipedagogisesta valtaistavan valokuvauksen projektista "Maailman ihanin tyttö", jossa kuvataan lastenkodissa kasvaneiden nuorten itsetiedostuksen ja kasvun prosessia valokuvien avulla --ja vielä tekijän Miina Savolaisen kultakirjaimellisella omistuskirjoituksella varustettuna -- Luin kirjan junamatkalla kotiin --katselin kuvia-- eheytymisen prosessi, jota tytöt käyvät kirjassa läpi, vaikuttaa myös lukijaan ja katselijaan.
Tamperelaisen elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen maisteriohjelman äärellä uskon kohtaavani samat sosiokulttuurisen kasvatuksen kysymykset, jotka virittivät kuopiolaista sosiaalipedagogiikkaa tässä ajassa. Korostununeen kilpailullisuuuden, individualismin ja markkinoistumisen keskellä tarvitaan kasvun, kasvatuksen ja oppimisen asiantuntijoita, jotka muistuttavat ihmisen arvokkuudesta ja ihmisarvoisesta elämästä kaikissa ikävaiheissa ja elämäntilanteissa. Meitä kaikkia varmaakin virittää kysymys, millaista on hyvä elämä ja miten ylläpidämme yhteisöllisiä suhteita, jotka turvaavat pohjoismaisen hyvinvointivaltion parhaat saavutukset myös meidän lapsillemme ja lastenlapsillemme. Elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen teemojen äärellä olemme miettimässä myös yksilön ja yhteisön muuttuvaa suhdetta tässä yhteiskunnallisessa ajassa.
Yhteiskunnan pedagogisoitumisen ilmiöt kiinnostavat varmaankin meitä kaikkia ja toivon mukaan rakennamme näihin kysymyksiin yhdessä myös kriittistä suhdetta. Se kai on akateemisen kansalaisuuden ydin – kyky kehittää ja tarjota vaihtoehtoisia ajattelutapoja vallitsevaan vaihtoehdottomuuteen. Oikeastaan tulevaisuuden kannalta tärkeintä on kehitellä sitä omaa juttua eli vaalia oman innostuksen kipinää, jota voi ruokkia hyvillä ja kiinnostavilla kirjoilla, luennoilla, väittelyillä ja keskusteluilla ilman mitään rajoja. Työniloa kaikille elinikäisen oppimisen ja kasvatuksen koulutusohjelman opiskelijoille. Käykää seuraamassa kaikenlaisia kiinnostavia luentoja ja luennoitsijoita, vaikkei niistä tulisi niitä pisteitäkään. Itselleni tällaisia nautinnon paikkoja olivat mm. Lauri Mehtosen luennot, joiden anti on säteillyt koko elämään.
Opiskeluun iloa toivottaa
Karin Filander
Kasvatustieteiden laitos
”Työhön orientoivat opinnot kasvatustieteessä, 10 opintopistettä”
-Susanna Vuorinen
Ajatuksia ja kokemuksia harjoittelusta kasvatustieteiden laitoksella
Kasvatustieteiden tutkinnon eri osa-alueista ehkä juuri harjoittelulle asetetaan paljon odotuksia. Vähintään 9 viikon mittaisen ajanjakson opiskelijaelämän aikajanalla toivotaan pitävän sisällään kullanarvoisia kokemuksia ja mielenkiintoisia haasteita. Parasta olisi, jos harjoittelun kautta saisi työnnettyä jalkansa työelämän oven väliin ja kenties hankittua itselleen, jos ei nyt sentään työpaikkaa, niin vähintäänkin arvokkaita kontakteja ja ansioluetteloon hienon merkinnän.
Itse aloitin harjoittelun kasvatustieteiden laitoksella elokuun viimeisenä päivänä tänä vuonna. Olin etsinyt harjoittelupaikkaa koko kevään lähinnä tutkimusapulaista hakevista työpaikoista ja käynyt parissa haastattelussakin, mutta niissä ei ollut kuitenkaan tärpännyt. Alkukesästä Mentorin listalle tuli onnekseni viesti, jossa haettiin harjoittelijaa Kasvatustieteen päivien järjestelyjä hoitamaan. Laiton laitokselle hakemuksen, kävin haastattelussa ja tällä hetkellä istun työhuoneessani Atalpan toisessa kerroksessa tuijotellen Viinikan kirkon keltaista tornia.
Kasvatustieteen päivät on Suomen mittakaavassa suurin kasvatustieteen alan vuosittainen tapahtuma, joka kerää yhteen satoja kasvatusalan ammattilaisia ajankohtaisten kysymysten äärelle. Päivien teemana tänä vuonna on ”Kasvatus toisin silmin”. Tavoitteena on tarkastella kasvatuksen moninaisuutta ja tuoda kasvatuskeskusteluun uusia näkökulmia perinteisen länsimaisen ajattelun ulkopuolelta. Päivien aikana järjestetään muun muassa paneelikeskusteluja ja pienempiä teemaryhmiä ajankohtaisten aiheiden tiimoilta. Lisää tietoa päivien annista löydät osoitteesta http://kasvatus2009.wordpress.com.
Kasvatustieteiden päivien järjestely on aikaa ja resursseja vaativaa puuhaa, joka aloitettiin jo viime keväänä. Oma toimenkuvani päivien aikana koostuu lähinnä päiviin liittyvien käytännön asioiden hoidosta. (Tässä vaiheessa kiitos Mentorille, jonka riveissä sai harjoitella tapahtumien järjestämistä pienemmässä mittakaavassa!) Tehtäviini on tähän mennessä kuulunut mm. päivien markkinointia, pitopalveluiden vertailua ja varaamista, kiintiöpaikkojen varaamista hotelleihin, lounasruokailujen järjestämistä sekä verkkosivujen päivittämistä. Ison osan työajastani on vienyt myös ilmoittautumisten vastaanotto ja laskutusten hoitaminen.
Työpäiväni alkavat aamulla seitsemän ja kahdeksan välillä (tykkään herätä aikaisin) ja päättyvät kolmen neljän aikaan iltapäivällä. Joustavien työaikojen ansiosta voin omista aikatauluistani riippuen tulla töihin aikaisemmin tai myöhemmin. Aamu alkaa yleensä sähköpostien lukemisella ja niihin vastailulla. Tämän jälkeen kello onkin usein jo niin paljon, että on aika lähteä aamuteelle henkilökunnan kahvitilaan, jonne joku on toivon mukaan tuonut jotain herkkua. Pienen tauon jälkeen jaksaa taas jatkaa työskentelyä lounaaseen saakka. Välillä työpäivän rutiinin rikkovat kokoukset tai koulutukset. Nautin työssäni eniten itsenäisyydestä ja työtehtävien vaihtelevuudesta. Harjoittelu oli ainakin itselleni ensimmäinen työ, jossa sain todella vastuuta ja mikä parasta, sain olla ensimmäistä kertaa koulutustani vastaavassa työssä opiskeluajan hanttihommien jälkeen.
Harjoittelun suorittaminen kasvatustieteiden laitoksella tai ylipäätään yliopistolla on mielestäni erittäin mielenkiintoista. On hienoa kokeilla välillä ”tiskin toisella puolella” olemista ja nähdä, miten yliopisto organisaationa toimii. Mielenkiintoista on myös havainnoida, miten yliopisto työyhteisönä toimii, eli kuka keittää kahvit ja niin edelleen.
Voin suositella yliopistoa harjoittelupaikkana kaikille, jotka voisivat tulevaisuudessa kuvitella työskentelevänsä ylipiston kaltaisessa organisaatiossa. Yliopistolla, ja pelkästään kasvatustieteiden laitoksen sisällä on valtavasti mahdollisuuksia erilaisiin työtehtäviin. Täältä löytyy opetushenkilökuntaa, tutkijoita, taloushallinnon ihmisiä, erilaisissa projekteissa mukana olevia henkilöitä ja toimistotyötä tekeviä. Työ on ainakin omalla kohdallani ollut ennen kaikkea itsenäistä ja monipuolista, mutta myös vastuullista eikä missään vaiheessa tylsää.
Harjoitteluun lähivuosina suuntaavia haluan kannustaa harjoittelupaikan etsimisessä. Varsinkin nykyisessä taloudellisessa tilanteessa harjoittelupaikan hankkiminen saattaa tuntua työläältä ja välillä turhauttavaltakin, mutta kyllä etsivä lopulta löytää! Harjoittelupaikka ei minunkaan kohdallani ollut sellainen, mitä olin alun perin suunnitellut, mutta osoittautui lopulta erittäin hyvin mielenkiintojani ja kykyjäni vastaavaksi. Työharjoittelun kautta olen oppinut tuntemaan itseäni sekä saanut mahdollisuuden kehittää taitojani ja käytännön osaamistani. Voin nyt jo sanoa, että harjoittelu on varmasti yksi opiskelijaurani kohokohtia.
Oikein hyvää alkanutta syksyä kaikille, ja törmäillään kasvatustieteen päivillä!
Ajatuksia ja kokemuksia harjoittelusta kasvatustieteiden laitoksella
Kasvatustieteiden tutkinnon eri osa-alueista ehkä juuri harjoittelulle asetetaan paljon odotuksia. Vähintään 9 viikon mittaisen ajanjakson opiskelijaelämän aikajanalla toivotaan pitävän sisällään kullanarvoisia kokemuksia ja mielenkiintoisia haasteita. Parasta olisi, jos harjoittelun kautta saisi työnnettyä jalkansa työelämän oven väliin ja kenties hankittua itselleen, jos ei nyt sentään työpaikkaa, niin vähintäänkin arvokkaita kontakteja ja ansioluetteloon hienon merkinnän.
Itse aloitin harjoittelun kasvatustieteiden laitoksella elokuun viimeisenä päivänä tänä vuonna. Olin etsinyt harjoittelupaikkaa koko kevään lähinnä tutkimusapulaista hakevista työpaikoista ja käynyt parissa haastattelussakin, mutta niissä ei ollut kuitenkaan tärpännyt. Alkukesästä Mentorin listalle tuli onnekseni viesti, jossa haettiin harjoittelijaa Kasvatustieteen päivien järjestelyjä hoitamaan. Laiton laitokselle hakemuksen, kävin haastattelussa ja tällä hetkellä istun työhuoneessani Atalpan toisessa kerroksessa tuijotellen Viinikan kirkon keltaista tornia.
Kasvatustieteen päivät on Suomen mittakaavassa suurin kasvatustieteen alan vuosittainen tapahtuma, joka kerää yhteen satoja kasvatusalan ammattilaisia ajankohtaisten kysymysten äärelle. Päivien teemana tänä vuonna on ”Kasvatus toisin silmin”. Tavoitteena on tarkastella kasvatuksen moninaisuutta ja tuoda kasvatuskeskusteluun uusia näkökulmia perinteisen länsimaisen ajattelun ulkopuolelta. Päivien aikana järjestetään muun muassa paneelikeskusteluja ja pienempiä teemaryhmiä ajankohtaisten aiheiden tiimoilta. Lisää tietoa päivien annista löydät osoitteesta http://kasvatus2009.wordpress.com.
Kasvatustieteiden päivien järjestely on aikaa ja resursseja vaativaa puuhaa, joka aloitettiin jo viime keväänä. Oma toimenkuvani päivien aikana koostuu lähinnä päiviin liittyvien käytännön asioiden hoidosta. (Tässä vaiheessa kiitos Mentorille, jonka riveissä sai harjoitella tapahtumien järjestämistä pienemmässä mittakaavassa!) Tehtäviini on tähän mennessä kuulunut mm. päivien markkinointia, pitopalveluiden vertailua ja varaamista, kiintiöpaikkojen varaamista hotelleihin, lounasruokailujen järjestämistä sekä verkkosivujen päivittämistä. Ison osan työajastani on vienyt myös ilmoittautumisten vastaanotto ja laskutusten hoitaminen.
Työpäiväni alkavat aamulla seitsemän ja kahdeksan välillä (tykkään herätä aikaisin) ja päättyvät kolmen neljän aikaan iltapäivällä. Joustavien työaikojen ansiosta voin omista aikatauluistani riippuen tulla töihin aikaisemmin tai myöhemmin. Aamu alkaa yleensä sähköpostien lukemisella ja niihin vastailulla. Tämän jälkeen kello onkin usein jo niin paljon, että on aika lähteä aamuteelle henkilökunnan kahvitilaan, jonne joku on toivon mukaan tuonut jotain herkkua. Pienen tauon jälkeen jaksaa taas jatkaa työskentelyä lounaaseen saakka. Välillä työpäivän rutiinin rikkovat kokoukset tai koulutukset. Nautin työssäni eniten itsenäisyydestä ja työtehtävien vaihtelevuudesta. Harjoittelu oli ainakin itselleni ensimmäinen työ, jossa sain todella vastuuta ja mikä parasta, sain olla ensimmäistä kertaa koulutustani vastaavassa työssä opiskeluajan hanttihommien jälkeen.
Harjoittelun suorittaminen kasvatustieteiden laitoksella tai ylipäätään yliopistolla on mielestäni erittäin mielenkiintoista. On hienoa kokeilla välillä ”tiskin toisella puolella” olemista ja nähdä, miten yliopisto organisaationa toimii. Mielenkiintoista on myös havainnoida, miten yliopisto työyhteisönä toimii, eli kuka keittää kahvit ja niin edelleen.
Voin suositella yliopistoa harjoittelupaikkana kaikille, jotka voisivat tulevaisuudessa kuvitella työskentelevänsä ylipiston kaltaisessa organisaatiossa. Yliopistolla, ja pelkästään kasvatustieteiden laitoksen sisällä on valtavasti mahdollisuuksia erilaisiin työtehtäviin. Täältä löytyy opetushenkilökuntaa, tutkijoita, taloushallinnon ihmisiä, erilaisissa projekteissa mukana olevia henkilöitä ja toimistotyötä tekeviä. Työ on ainakin omalla kohdallani ollut ennen kaikkea itsenäistä ja monipuolista, mutta myös vastuullista eikä missään vaiheessa tylsää.
Harjoitteluun lähivuosina suuntaavia haluan kannustaa harjoittelupaikan etsimisessä. Varsinkin nykyisessä taloudellisessa tilanteessa harjoittelupaikan hankkiminen saattaa tuntua työläältä ja välillä turhauttavaltakin, mutta kyllä etsivä lopulta löytää! Harjoittelupaikka ei minunkaan kohdallani ollut sellainen, mitä olin alun perin suunnitellut, mutta osoittautui lopulta erittäin hyvin mielenkiintojani ja kykyjäni vastaavaksi. Työharjoittelun kautta olen oppinut tuntemaan itseäni sekä saanut mahdollisuuden kehittää taitojani ja käytännön osaamistani. Voin nyt jo sanoa, että harjoittelu on varmasti yksi opiskelijaurani kohokohtia.
Oikein hyvää alkanutta syksyä kaikille, ja törmäillään kasvatustieteen päivillä!
From Hong Kong to Tampere
I just took three courses here. They are Web Publishing, Finnish language and Introduction to Russian Studies. If I compare studying in Hong Kong and Tampere, I think studying in Tampere is so free. It is because my home institution has a lot of rules which you must follow it, such as attendance and time. Anyway, there are some similar things, such as arrangement of your timetable and mode of studying.
I think the best thing here is that everyone is so helpful and nice! On the other hand, I feel so confused on choosing some food for lunch. I always take some extra food for my lunch carelessly and I’m charged extra money for the lunch. If there is some notice for English it is much better. In addition, Finland is a really nice place and all Finns are very friendly and helpful. Besides, the weather of Finland is not used to face easily. It is really cold and rainy. However, I am so looking forward to see snow here =]
-Katy Yeung
It is amazing that I have been here for two months already. Who am I? I am an exchange student from The Hong Kong Institute of Education (in short form, HKIED) now I am studying in the University of Tampere in Finland. At my home university, which is the biggest teacher- provider in Hong Kong, I study in Mathematics and General Studies. After I graduate, I will become a teacher in primary school. Therefore, we have to enroll in some courses about teaching method and participate in the teaching practice project in the HKIED.
Regarding to the courses I have in UTA, different faculties offer a good selection of courses. I choose courses depending on my preference; take Differential Equations as an example. It is offered by Mathematics Department, and maths is my be-loved major subject at my home university. It’s very nice that I can continue to learn Maths here. In addition, I have a chance to study some courses that I have never learned, like Introduction of Russian Studies. After I was form 4 in secondary school, I have never studied in any history course. So this is a gold-opportunity to know more about culture and history of Russia. Thanks to the courses I take, not only enrich my knowledge but also let me learn happily.
My life-style in Finland is quite different from Hong Kong’s. I often eat salad, potato and chicken. I have enough time to have a sauna and do exercise every week. I realize I become much healthier than before. I think nobody will say no to such a fantastic life. Recall my memory; I go to school for study and then I do part-time job after school every week in Hong Kong. I am always too busy to have enough time to sleep and my panda-eyes never leave me. Therefore I must say I am lucky that I have a semester to experience the Finns’ life-style.
After I go back to Hong Kong, I will seek chance to come here again. I love Finland.
-Hilda Wong
Hallinnasta
Huomasin pari päivää sitten yliopistolla Nyytin mainosjulisteen, jossa luki ”Elämä HALLINTAAN”. Tämä huudahdus sai minut pohtimaan, kuinka paljon oman arjen hallinnassa olisi parannettavaa: voisin tiskata useammin, herätä aiemmin, käydä lenkillä etc.. Arjen askareiden rullaaminen sujuvasti, onkin tärkeässä roolissa meidän opiskelijoiden hyvinvoinnin ja jaksamisen muodostumisessa. Opiskelijaelämä saattaa välillä olla hyvinkin rytmitöntä ja poukkoilevaa, jolloin itsestä huolehtiminen ei aina välttämättä suju ihan niin kuin pitäisi. Julisteen huudahdus ei siis missään nimessä ole turha. Mutta missä kaikkialla meitä kehotetaan itsemme ja toisten hallintaan? Ja kuinka hyvin itsensä hallitseminen toimii suoraan elämän onnistumisen mittarina?
Tyttöystäväni sai puhekurssilla pitämästään puheesta useita palautteita, joissa sanottiin, että jännittäminen ei näkynyt yhtään ja että puhe oli selkeää. Itse olen myös monesti saanut kuulla, että jännitys ei esityksessäni näy, ja että pidän jännityksen hyvin hallinnassa. Olen lukenut myös pitkät rivit erilaisia esiintymisen hallinta-ohjeita: hengitä rauhallisesti, kerro että sinua jännittää, puhu hitaasti, keskity aiheeseen, valmistaudu hyvin, ajattele mukavia asioita ym. Nämähän ovat hyviä vinkkejä ja apuvälineitä, jotka auttavat minua, eikö?
Koen kärsiväni joskus ylikiltteydestä ja toimivani usein neuroottisen tunnollisesti. Pyrin noudattamaan myös edellä mainittuja elämänohjeita säntillisesti. Mielestäni onkin paradoksaalisesta, että tämän tunnollisuuden oireisiin (esiintymisjännitys ym.) tarjotaan lisää hallintakeinoja, lisää hallintaa. Eli juuri sitä, mikä tätä neuroottisuutta aiheuttaa. Ilmiöön törmää myös esimerkiksi televisiossa, joka pursuaa kaikenlaisia elämänohjeneuvoja aina Dr. Philistä terveysjogurttimainoksiin. Monien kauneusohjelmien viesti tuntuisi olevan: ”hallitse painosi, niin hallitset elämäsi”. Koulutuksen puolella neuvoja saa niin opiskelutapojen ja ajankäytön tehokkuudesta kuin viime aikoina jopa myös siitä missä ja mitä saa opiskella. Pääasiana tuntuisi olevan jokaisen opiskelijan saattaminen potentiaalisesta hallitsemattomuuden (palkkatyöttömyys, pitkittyneet opinnot) piiristä hallinnan piiriin (urajohteinen opiskelu ja työ). Sillä ei ole niin väliä miltä siellä urassa sitten tuntuu.
Voisiko vaihtoehtona olla, että lapset ja nuoret nähtäisiin koulutuksessa enemmän tuntevina, kokevina ja ruumiillisina ihmisinä eikä vain tottelevuuteen koulutettavina aivoina? Muodostuuko kouluissa ja yliopistoissa menestyminen tällä hetkellä kuuliaisuuskokeiksi, joissa tottelevin menestyy parhaiten? Vai voitaisiinko meitä, myös poikia ja miehiä, jo pienestä pitäen rohkaista tunteiden ilmaisuun ja pelkojen esiin tuomiseen, ettei niitä tarvitsisi myöhemmin yrittää pinnallisin keinoin hallita ja polkea näkymättömiin? Tunteemme kuitenkin ovat mukanamme koko kirjollaan eikä niitä saada vuosienkaan rationaalisella harjoittelulla häviämään.
-Jussi Lauermaa
Tyttöystäväni sai puhekurssilla pitämästään puheesta useita palautteita, joissa sanottiin, että jännittäminen ei näkynyt yhtään ja että puhe oli selkeää. Itse olen myös monesti saanut kuulla, että jännitys ei esityksessäni näy, ja että pidän jännityksen hyvin hallinnassa. Olen lukenut myös pitkät rivit erilaisia esiintymisen hallinta-ohjeita: hengitä rauhallisesti, kerro että sinua jännittää, puhu hitaasti, keskity aiheeseen, valmistaudu hyvin, ajattele mukavia asioita ym. Nämähän ovat hyviä vinkkejä ja apuvälineitä, jotka auttavat minua, eikö?
Koen kärsiväni joskus ylikiltteydestä ja toimivani usein neuroottisen tunnollisesti. Pyrin noudattamaan myös edellä mainittuja elämänohjeita säntillisesti. Mielestäni onkin paradoksaalisesta, että tämän tunnollisuuden oireisiin (esiintymisjännitys ym.) tarjotaan lisää hallintakeinoja, lisää hallintaa. Eli juuri sitä, mikä tätä neuroottisuutta aiheuttaa. Ilmiöön törmää myös esimerkiksi televisiossa, joka pursuaa kaikenlaisia elämänohjeneuvoja aina Dr. Philistä terveysjogurttimainoksiin. Monien kauneusohjelmien viesti tuntuisi olevan: ”hallitse painosi, niin hallitset elämäsi”. Koulutuksen puolella neuvoja saa niin opiskelutapojen ja ajankäytön tehokkuudesta kuin viime aikoina jopa myös siitä missä ja mitä saa opiskella. Pääasiana tuntuisi olevan jokaisen opiskelijan saattaminen potentiaalisesta hallitsemattomuuden (palkkatyöttömyys, pitkittyneet opinnot) piiristä hallinnan piiriin (urajohteinen opiskelu ja työ). Sillä ei ole niin väliä miltä siellä urassa sitten tuntuu.
Voisiko vaihtoehtona olla, että lapset ja nuoret nähtäisiin koulutuksessa enemmän tuntevina, kokevina ja ruumiillisina ihmisinä eikä vain tottelevuuteen koulutettavina aivoina? Muodostuuko kouluissa ja yliopistoissa menestyminen tällä hetkellä kuuliaisuuskokeiksi, joissa tottelevin menestyy parhaiten? Vai voitaisiinko meitä, myös poikia ja miehiä, jo pienestä pitäen rohkaista tunteiden ilmaisuun ja pelkojen esiin tuomiseen, ettei niitä tarvitsisi myöhemmin yrittää pinnallisin keinoin hallita ja polkea näkymättömiin? Tunteemme kuitenkin ovat mukanamme koko kirjollaan eikä niitä saada vuosienkaan rationaalisella harjoittelulla häviämään.
-Jussi Lauermaa
Huippu-urheilija päätoimisena opiskelijana
Muutaman kerran olen hiljaa sisimmässäni toivonut: ”kunpa vuorokaudessa olisi enemmän kuin vain 24 tuntia…” Opiskelun ohella, olen maajoukkuetason hiihtosuunnistaja ja ajankäytön suunnit-telu on joskus aikaa vievää puuhaa. Koulu on ollut minulle aina tärkeä osa elämää ja oikeastaan vasta yliopistoon siirtyessäni, muutin urheilun arvoasteikossani koulun edelle. Harjoittelen vuodes-sa 650 tuntia, joka tarkoittaa keskimäärin n.2 tuntia päivässä. Olen leireillä/kisamatkoilla n.150 päi-vää vuodessa ja 3,5 vuoden aikana minulle on kertynyt 245 opintopistettä. Tahti on mielestäni ollut hyvä, sillä nyt opintoni alkavat olla loppusuoralla.
Opiskelun ja huippu-urheilun yhteensovittaminen ei siis ole mahdoton tehtävä, se on valinta. En pahemmin ole ehtinyt viettää railakasta opiskelijaelämää, vaan olen elänyt elämääni viimeiset 6 vuotta täysin urheilun ehdoilla. Tässä kaikessa onnistuminen vaatii ennen kaikkea vahvaa tukea ja kannustusta läheisiltä ihmisiltä sekä asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Aikaa pitää jäädä myös levolle. Kovan treenin ja opiskelun rinnalla sitä lepoa nimittäin kaipaa. Rentoudun parhaiten kotona lukien lehtiä ja katselen tv:tä
Vaikken juhlissa ole paljoa käynyt, minulla on silti monta hyvää kaveria yliopistolla. Useista kasva-tustieteen opiskelijoista on tullut minulle hyvin läheisiä ja heihin tutustuminen on merkinnyt minul-le paljon. Urheilun myötä olen luopunut monesta, siitä huolimatta en koe menettäneeni mitään. Vas-taavasti urheilu on tarjonnut minulle paljon mahtavia kokemuksia, kuten matkustelua eri puolille maailmaa. Minulle urheilijan elämä on ollut unelma, jonka rinnalla olen halunnut opiskella tulevia vuosia silmällä pitäen. ”Ei pidä unelmoida elämää, vaan elää unelmaa.” Nähtäväksi jää, milloin unelmani muuttuvat……
-Laura Salmi
Opiskelun ja huippu-urheilun yhteensovittaminen ei siis ole mahdoton tehtävä, se on valinta. En pahemmin ole ehtinyt viettää railakasta opiskelijaelämää, vaan olen elänyt elämääni viimeiset 6 vuotta täysin urheilun ehdoilla. Tässä kaikessa onnistuminen vaatii ennen kaikkea vahvaa tukea ja kannustusta läheisiltä ihmisiltä sekä asioiden laittamista tärkeysjärjestykseen. Aikaa pitää jäädä myös levolle. Kovan treenin ja opiskelun rinnalla sitä lepoa nimittäin kaipaa. Rentoudun parhaiten kotona lukien lehtiä ja katselen tv:tä
Vaikken juhlissa ole paljoa käynyt, minulla on silti monta hyvää kaveria yliopistolla. Useista kasva-tustieteen opiskelijoista on tullut minulle hyvin läheisiä ja heihin tutustuminen on merkinnyt minul-le paljon. Urheilun myötä olen luopunut monesta, siitä huolimatta en koe menettäneeni mitään. Vas-taavasti urheilu on tarjonnut minulle paljon mahtavia kokemuksia, kuten matkustelua eri puolille maailmaa. Minulle urheilijan elämä on ollut unelma, jonka rinnalla olen halunnut opiskella tulevia vuosia silmällä pitäen. ”Ei pidä unelmoida elämää, vaan elää unelmaa.” Nähtäväksi jää, milloin unelmani muuttuvat……
-Laura Salmi
Unelmia...
Mikä on yliopiston merkitys ja kuka sen saa määrittää? Mm. tällaisista viime päivinä esillä olevista kysymyksistä, keskusteluista, pohdinnoista inspiroituneena näppäilin ylös omia ajatuksiani ja unelmiani yliopistosta:
Yliopisto unelmissani olisi paikka, joka ei itse asiassa vaatisi fyysistä tilaa, se ei jäisi jumiin rakennusten seinien sisään vaan levittäytyisi elämään, yhteiskuntaan. Paikka ei olisi instituutiossa, vaan ihmisten sisällä ja välillä. Yliopisto olisi kaikille avoin, julkinen, mihin kuka tahansa voisi tulla oppimaan, toimimaan. Se ei olisi tutkintoihin ja sisäänpääsyihin sidottua, vaan sinne voisi tulla yhä uudestaan työnteon lomassa tai niin, ettei niitä edes tarvitsisi erottaa toisistaan. Yliopisto olisi taloudellisesti todellinen vaihtoehto työnteolle rinnakkain ja lomittain.
Unelmieni yliopistosta ei saisi arvosanoja tai opintopisteitä, vaan ajattelutapoja. Hops-lomakkeet, auditointiraportit ja työajanseurantalomakkeet poltettaisiin kaikkien muiden arviointikaavakkeiden mukana yliopiston olohuonessa olevassa takassa ja lämmiteltäisiin sen loimussa. Olohuoneen lisäksi yliopistolla olisi paikkoja nukkua ja meditoida.
Yliopistossa saisi viipyä niin kauan kuin haluaisi, välillä voisi lähteä pois ja tulla halutessaan takaisin. Ei myöskään olisi ”pääaineilijoita” ja ”sivuaineilijoita”, kun tieteenalojen rajat olisivat muuttuneet merkityksettömiksi.
Unelmieni yliopistossa ei tarvitsisi koskaan vastata sellaisiin kysymyksiin kuin ”milloin valmistut” tai ”paljonko sinulla on jäljellä”.
Yliopisto unelmissani on elämäntapa.
Myös opetusministeriöllä ja hallituksella on oma unelmansa yliopistosta, joka ei käy yksiin minun unelmani kanssa. Heidän unelmassaan (huippu)yliopistoon tulee opiskelija suoraan koulusta, tekee Suunnitelman, jossa jokainen kurssi on hyödyllinen, mieluiten vieläpä työelämän kannalta, suorittaa kursseja ja niistä muodostuvia kokonaisuuksia suunnitelman mukaan tehokkaasti viidessä vuodessa, saa tutkinnon ja voilá, on valmis työelämään. Näistä putkielämäunelmista kertovat opintoaikojen rajaukset ja ”lukiostanopeastijatkokoulutukseenilmanvälivuosia” –tyyppiset ratkaisut.
Heidän unelmassaan opiskelijasta koulitaan tehokas, tuottava, innovatiivinen, aloitekykyinen, yrittäjähenkisyyden ja markkina-ajattelun omaava huipputyyppi, joka persoonallisilla ominaisuuksillaan kilpailee muita vastaan ja oppii juoksemaan kovempaa kuin muut. Heidän unelmiensa ihminen on työntekijä ja hyödyllinen.
Onneksi meillä on jokaisella omat unelmamme, joita toteutamme. Putkitutkintounelmat sivuuttaen toivon, että myös tulevaisuuden yliopistossa olisi aikaa pysähtyä, istahtaa, juoda kahvit alakuppilassa, katsoa ympärille. Kokeilla, erehtyä, muuttaa suuntaa. Unohtaa opintopisteet, arvosanat, rekisterit, kokonaisuudet ja aikarajat. Ja keskittyä oppimaan, ihmettelemään, tutkimaan. Ja tietysti unelmoimaan.
Kevään odotusta Mentorilaisille toivottaen,
Johanna Lätti
Yliopisto unelmissani olisi paikka, joka ei itse asiassa vaatisi fyysistä tilaa, se ei jäisi jumiin rakennusten seinien sisään vaan levittäytyisi elämään, yhteiskuntaan. Paikka ei olisi instituutiossa, vaan ihmisten sisällä ja välillä. Yliopisto olisi kaikille avoin, julkinen, mihin kuka tahansa voisi tulla oppimaan, toimimaan. Se ei olisi tutkintoihin ja sisäänpääsyihin sidottua, vaan sinne voisi tulla yhä uudestaan työnteon lomassa tai niin, ettei niitä edes tarvitsisi erottaa toisistaan. Yliopisto olisi taloudellisesti todellinen vaihtoehto työnteolle rinnakkain ja lomittain.
Unelmieni yliopistosta ei saisi arvosanoja tai opintopisteitä, vaan ajattelutapoja. Hops-lomakkeet, auditointiraportit ja työajanseurantalomakkeet poltettaisiin kaikkien muiden arviointikaavakkeiden mukana yliopiston olohuonessa olevassa takassa ja lämmiteltäisiin sen loimussa. Olohuoneen lisäksi yliopistolla olisi paikkoja nukkua ja meditoida.
Yliopistossa saisi viipyä niin kauan kuin haluaisi, välillä voisi lähteä pois ja tulla halutessaan takaisin. Ei myöskään olisi ”pääaineilijoita” ja ”sivuaineilijoita”, kun tieteenalojen rajat olisivat muuttuneet merkityksettömiksi.
Unelmieni yliopistossa ei tarvitsisi koskaan vastata sellaisiin kysymyksiin kuin ”milloin valmistut” tai ”paljonko sinulla on jäljellä”.
Yliopisto unelmissani on elämäntapa.
Myös opetusministeriöllä ja hallituksella on oma unelmansa yliopistosta, joka ei käy yksiin minun unelmani kanssa. Heidän unelmassaan (huippu)yliopistoon tulee opiskelija suoraan koulusta, tekee Suunnitelman, jossa jokainen kurssi on hyödyllinen, mieluiten vieläpä työelämän kannalta, suorittaa kursseja ja niistä muodostuvia kokonaisuuksia suunnitelman mukaan tehokkaasti viidessä vuodessa, saa tutkinnon ja voilá, on valmis työelämään. Näistä putkielämäunelmista kertovat opintoaikojen rajaukset ja ”lukiostanopeastijatkokoulutukseenilmanvälivuosia” –tyyppiset ratkaisut.
Heidän unelmassaan opiskelijasta koulitaan tehokas, tuottava, innovatiivinen, aloitekykyinen, yrittäjähenkisyyden ja markkina-ajattelun omaava huipputyyppi, joka persoonallisilla ominaisuuksillaan kilpailee muita vastaan ja oppii juoksemaan kovempaa kuin muut. Heidän unelmiensa ihminen on työntekijä ja hyödyllinen.
Onneksi meillä on jokaisella omat unelmamme, joita toteutamme. Putkitutkintounelmat sivuuttaen toivon, että myös tulevaisuuden yliopistossa olisi aikaa pysähtyä, istahtaa, juoda kahvit alakuppilassa, katsoa ympärille. Kokeilla, erehtyä, muuttaa suuntaa. Unohtaa opintopisteet, arvosanat, rekisterit, kokonaisuudet ja aikarajat. Ja keskittyä oppimaan, ihmettelemään, tutkimaan. Ja tietysti unelmoimaan.
Kevään odotusta Mentorilaisille toivottaen,
Johanna Lätti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)