Tällä kertaa teemana on kiire, ja sitä on lähestytty monesta eri näkökulmasta (mm. yliopiston ja opiskelijoiden, kiireen olemuksen ja sen luomisen, sekä kiireestä selviytymisen näkökulmasta).
Mukavia lukuhetkiä toivottavat
Emmi Yli-Luoma ja Sanna Salonen
Pääkirjoitus 1/2
Elämme maailmassa, jossa aika jäsentää maailmankuvaamme ja vaikuttaa tapaamme ajatella. Suhde aikaan on muuttunut vuosien saatossa siten, että nykyään koemme entistä enemmän tunnetta ajan puutteesta ja näin ollen kiire on tunkeutunut lähes jokaiselle elämän alueelle. Sanotaan, että aikaa voi tuhlata, mutta sitä ei voi ostaa lisää.
Myös yliopistot ovat muuttuneet suhteessa aikaan, sillä ennen opiskelijoille annettiin aikaa opiskella eikä valmistumisella ollut kiirettä. Korkeakouluopiskelijoiden valmistusaikojen venyminen on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina, esimerkiksi viime vuonna maisteritavoitteesta jäätiin suhteellisen kauas monessa yliopistossa. Valmistumisaikojen venymisen katsotaan aiheuttavan monenlaisia ongelmia yhteiskunnalle, mikä näkyy muun muassa huolena osaavan työvoiman saatavuudesta tulevaisuudessa. Valmistusaikojen venyminen myös vähentää yliopistojen saamaa rahoitusta, mikä kertoo osaltaan yliopistojen muuttuneen markkinasuuntautuneemmiksi. Vastausta ongelmiin haetaan esimerkiksi opintotuen muuttamisesta kaksiportaiseksi. Muutoksella pyritään kannustamaan opiskelijoita säännölliseen sekä suunnitelmalliseen opiskeluun ja siten lyhentävän valmistumisaikoja.
Opintoihin liittyvän suorituspaineen katsotaan lisäävän opiskelijoiden stressiä ja samalla kasvattavan esimerkiksi terapiajonoja. Samanaikaisesti tilastoista ilmenee, että harva opiskelija opiskelee tarpeeksi. Viime vuonna vain 37 prosenttia yliopisto-opiskelijoista suoritti keskivertomäärän opintoja. Tämä herättää pohtimaan, mitkä tekijät todellisuudessa aiheuttavat kiireen tunteen opiskelijoille? Onko kiireestä vain mukavaa valittaa?
Toisaalta ei voida tuijottaa vain valmistusajoista kertovia tilastoja, sillä ne eivät kerro mitään opiskelijoiden osaamisesta. Voidaankin pohtia, onko opiskeluun käytetty aika tärkeämpää kuin sen tuottama osaaminen? Aikapaineet saattavat vaikuttaa negatiivisesti opiskeluun siten, ettei kriittiselle ajattelulle ja reflektoinnille jää aikaa, kun kurssit pitää saada mahdollisimman nopeasti suoritettua. Silti valmistusaikojen nopeutuminen hyödyttää sekä yhteiskuntaa että opiskelijoita itseään, joten ehkä kyse on enemminkin opintojen järjestämisestä ja myös opiskelijoiden motivaatiosta suorittaa opinnot ajoissa. Tutkimuksissa onkin todettu, että motivoituneimmat opiskelijat valmistuvat nopeimmin.
Kiireeseen liittyvät ongelmat ovat nähtävissä myös tutkijoiden työssä, sillä he saattavat kokea, ettei tutkimuksen tekemiseen jää riittävästi aikaa. Tämä ilmeni Ylijoen ja Mäntylän (2003) tekemässä tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin tutkijoiden kokemuksia aikaperspektiiveistä. Tutkijat pitävät niin sanottua ajatonta aikaa ihanteena, jonka he toivoisivat saavuttavansa. Ajattomalla ajalla tarkoitetaan sellaista tilannetta, jossa tutkijoilla on mahdollisuus käyttää tutkimuksen tekoon aikaa niin paljon kuin tutkimus vaatii. Ajatonta aikaa voi olla sellaisenaan mahdoton saavuttaa, vaikka ajatus siitä tuntuukin houkuttelevalta. Toisaalta aikarajoitteet myös varmistavat, että tutkimus tulee tehdyksi. Sama koskee opiskelijoiden valmistumista sekä ylipäätään lukuisia asioita kiireen täyttämässä elämässämme.
Ylijoen ja Mäntylän artikkeli on luettavissa osoitteessa http://tas.sagepub.com/content/12/1/55.full.pdf+html. Kiitos Karin Filanderille vinkistä!
Rauhallista ja mukavaa joulua kaikille!
Emmi Yli-Luoma
Pääkirjoitus 2/2
Aamulla ei ehdi syödä, tenttiin ei ole aikaa lukea ja kavereiden näkeminen tuntuu kaikessa kiireessä lähes mahdottomalta - tiukalla ovat niin aikataulut kuin hermotkin. Kiire on läsnä lähes jokaisessa opiskelijan päivässä ja saa meidät juoksemaan kuin olisimme elämän sijaan oravanpyörässä. Joka puolelta satelee vaatimuksia, aikatauluja ja lisähommia, joihin pitäisi tarttua ennemmin tai myöhemmin. Meillä ei ole enää aikaa kokeilla, seikkailla, valikoida, puntaroida ja muuttaa mieltämme, sillä aina on oltava valmiina seuraavaan suoritukseen ja uusiin haasteisiin. Onko elämässä kiireen keskellä enää mitään järkeä?
Me ihmiset jaksamme aina tekopyhinä valittaa kiireestä, mutta silti kerta toisensa jälkeen me luomme sitä itsellemme päästäksemme eteenpäin. Me voisimme opiskella tenttiin vaikkapa asia kerrallaan kuukauden ajan, mutta sen sijaan me jätämme kaiken viime tinkaan ja kauhealla kiireellä koitamme ahtaa tietoa päähämme. On niin kiire! Me voisimme ostaa joululahjat jo tammikuussa, mutta jätämme koko urakan joulua edeltävälle viikolle ja manailemme hirmuista kiirettä ja kasvavaa joulustressiä. Me hamstraamme itsellemme aivan liikaa tekemistä ja sitten töllistelemme kädet levällämme, kun kaikki hajoaa käsiin ja migreeni ottaa ylivallan stressaantuneissa aivoissamme. Olemmeko me ihmiset ihan typeriä?
Tavallaan me olemme, sillä kiire on itse luotu hirviö. Millä on joka vuorokausi 24 tuntia (miinus unet) tehokasta aikaa tehdä asioita, joista me nautimme ja joita me haluamme tehdä. Tietenkin jotkin asiat, nuo niin kutsutut velvollisuudet, on hoidettava, mutta kenenkään on turha väittää, ettei ole aikaa muuhun. Kiire syntyy siitä, ettemme ehdi tehdä niitä asioita, joita haluaisimme, koska teemme niitä, joita meidän mielestä meidän ”pitää” tehdä. Tämä on kuitenkin usein harhaa, sillä paneutuessamme kalentereidemme saloihin huomaamme usein, että kuoppa, jossa seisomme, on meidän itsemme kaivama. Me itse olemme lupautuneet, haalineet, suostuneet, lähteneet mukaan, aloittaneet ja suorittaneet. Kukaan ei olekaan käskenyt meitä valitsemaan tätä elämää – olemme valinneet kiireen itse suuressa viisaudessamme. On jokaisen oma valinta, miten käyttää nuo 24 tuntia päivässä, 168 tuntia viikossa ja noin 8760 tuntia vuodessa. Voimme mennä lenkille pirteään pakkaseen, nauttia hyvästä kirjasta tai ottaa opiskelun rinnalle osa-aikatyön. On muistettava, että tässä on kyse aina valinnasta – valitaan se määrä kiirettä kuin halutaan.
Onko kiire sitten pahasta? Itse olen sitä mieltä, että kiire voi olla myös voimavara. Oma elämäni koostuu tällä hetkellä kandin teosta, opiskelusta, työnteosta (n. 2-3 päivää / vko), ainejärjestötoiminnasta sekä monenlaisista luottamushommista ja jäsenyyksistä erilaisissa työryhmissä. Kalenteri näyttää hurjalta jopa omiin silmiini ja joskus tuntuu, ettei kotona ehdi olla ollenkaan riittävästi, mutta toiminnantäyteinen elämä pitää liikkeessä ja vireänä. Kiireessä olen parhaimmillani: kolme tenttiä motivoi paljon paremmin kuin yksi ja viimeisen illan lukumotivaatio ja oppimistehokkuus ovat ihan omaa luokkaansa. Kiire on minulle voimavara, joka antaa käyttööni luovan puoleni ja imee minusta kaikki parhaat resurssit ja kyvyt, joita kulloisissakin tehtävissä tarvitaan. Tästä esimerkkinä lukiossa pitämäni ylioppilaiden juhlapuhe, jonka kirjoitin juhlaa edeltäneenä yönä, sillä tuolloin motivaatio ja luovuus olivat huipussaan.. Toki myönnän, että kaikki eivät ole samanlaisia kiireessä ja kiireestä eläjiä, mutta se ei ole olennaista. Olennaista sen sijaan on se, että pitää tunnistaa oma tapansa elää ja kyetä valitsemaan sen verran kiirettä, jossa pystyy itse elämään.
Kiireen vastapainoksi tarvitsemme kuitenkin mielekästä tekemistä, lepoa ja hauskanpitoa. Itse jouduin juuri kuluvalla lukukaudella kovasti pohtimaan, onko elämäntavassani mitään järkeä. Miksi haalin itselleni aina vain lisää hommaa, vaikka entisetkin menevät usein päällekkäin ja tuntuvat raskailta. Ajatusteni siivittämänä päätinkin kuunnella itseäni, ja lopettaa kaiken ylimääräisen. Jäljelle jäävän ajan aion käyttää liikuntaan, kavereiden kanssa olemiseen ja johonkin uuteen harrastukseen, vaikkapa aina rakastamaani tähtien bongailuun. Haluan tehdä jotain, mistä oikeasti nautin huolimatta siitä, miltä se näyttää CV:ssä. Ja ohhoh, heti tuntuu vähemmän kiireiseltä!
Haastankin teidät, rakkaat kasvatustieteilijätoverit, miettimään, minkälaisen kiireen te olette itsellenne luoneet. Oletteko ottaneet elämänne haltuun ja koetteko tekevänne asioita, joista itse nautitte? Me emme ole muiden liikuteltavia marionetteja, jotka osaavat sanoa ”kyllä”, ”minulle sopii” ja ”kyllä minä voin sen hoitaa”. Me olemme älykkäitä, päätäntävaltaisia olentoja, ja osaamme ajatella omia tarpeitamme ja omaa jaksamistamme. Mitä sitten, jos et jaksakaan tenttiä sitä yhtä kurssia ennen joulua? Mitäpä jos uskaltaisitkin sen sijaan ottaa omaa aikaa ja viedä itsesi vaikka ystäviesi kanssa nauttimaan kylpylän lämmöstä tai läheisen kahvilan herkuista? Otetaan kiire haltuun!
Rauhallista ja rentouttavaa joulunodotusta kaikille toivottaen,
Sanna Salonen
Mul on ny vähän kiire...
Kiire on jo hyvän aikaa ollut varsinainen trendikäsite. Yhä useampi on kroonisesti kiireinen. Mutta mitä kiire oikeastaan on?
Hienoja määritelmiä löytyy varmasti pilvin pimein. Yleisesti voisi sanoa, että kiire tai oikeastaan tunne siitä syntyy, kun ihminen kokee olevansa pakotettu tekemään liian monta asiaa jossakin annetussa ajassa. Kiire voi luonnollisesti olla sekä yksilön että yhteisön ongelma. On henkilökohtaista, miten ihmiset sietävät kiirettä ja milloin he ylipäätään kokevat olevansa (liian) kiireisiä. Jollekulle luontainen nopeatahtisuus on jonkun toisen mielestä stressaavaa. Tärkeä pointti on tietenkin myös se, miten kiire kuhunkin vaikuttaa. Jollakin nousee verenpaine, toinen kärsii unettomuudesta, kolmas taas voi reagoida aivan jollain muulla tavalla tai yhtä hyvin olla reagoimatta lähes ollenkaan. Merkitystä lienee paljolti myös sillä, mitkä asiat kiirettä synnyttävät: ovatko ne itselle mieluisia ja tärkeitä vai eivät.
Usein kiireestä syytetään esimerkiksi vaativaa työelämää, joka toki onkin yksi syyllinen. Kuitenkin moni voinee omalla toiminnallaan yllättävänkin paljon vaikuttaa kiireeseen tai oikeastaan sen hallintaan. Mielestäni taustalla on usein tiettyjä ajatusrakenteita, joita on halutessaan mahdollista muokata. Nyky-yhteiskunnassa on tunnetusti jo liiankin kanssa valinnanvaraa. Tämä voi johtaa tunteeseen siitä, että mukaan kannattaa mennä kaikkeen, johon vain suinkin pystyy. Human doing -asenne taas voi aiheuttaa tunteen elämästä pelkkänä suorittamisena, kun human being on jäänyt pahasti taka-alalle. Moni on itseään kohtaan liian vaativa. Erityisen yleistä tämä on ymmärtääkseni yliopisto-opiskelijoilla. Kaikessahan ei kuitenkaan tarvitse olla täydellinen tai edes hyvä...
Kiire voi saada meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi. Tuntuu, että moni myös pakenee kiireen taakse jotakin. Kenties tyhjyyden tunnetta, turhautumista tai yksinäisyyttä? Olen huomannut, että esimerkiksi jooga, pilates, meditointi, ns. downshifting ja ”näin hallitset ajankäyttöäsi” -tyyppiset lehtiartikkelit ovat olleet jo jonkin aikaa muodissa. Tämä kertoo osaltaan siitä, että myös rauhaiselon ja kiireettömyyden suosiminen on nostanut päätään. Ehkäpä nyt eletäänkin jonkinlaista murroskautta: liiallisen kiireen haitalliset vaikutukset on ymmärretty ja suuntaa pyritään muuttamaan kohti rauhallisempaa elämäntahtia. Hyvä niin. Eivätköhän tästä pidemmällä tähtäimellä hyödy sekä yksilö että yhteiskunta.
Riikka Vartiainen
Ehdimmekö koskaan edes miettiä, miksi ja minne?
Astelet kirjastoon ja istahdat koneen ääreen. Avaat hakuohjelman ja kirjoitat teoksen nimen kohdalle ”kiire”. Eteesi lävähtää järjetön määrä teoksia, joiden nimessä kyseinen sana esiintyy. On oppaita kiireettömään elämään, ohjeita ajanhallintaan ja keittokirjoja, jotka sisältävät reseptejä kiireiseen arkeen. Mihin meillä on kiire?
Kuvan kirjat: Heiskanen P, Salminen J. Taltuta kiire. Talentum Oyj 2009. Jääskeläinen, J. Aikaa enemmän – kiirettä vähemmän. TJS opintokeskus 2005. Linder, J. Kiireetön keittiö. Atena 2008.
”Aikaa enemmän – kiirettä vähemmän” kirjassa listataan ajankäytön hallintaan auttavat seitsemän keskeistä periaatetta. Tärkeysjärjestys, ennakointi, varaaminen, niputtaminen, investointi, tee se nyt ja kerralla valmiiksi – nolla virhettä. Kirjan mukaan kiireellä on useita syitä, joita ovat muun muassa ylikuormitus, vaikeus sanoa ei, täydellisyyden tavoittelu, kiireen arvostaminen ja ajankäytön arvioinnin epäonnistuminen.
Meidän täytyy siis asettaa asiat tärkeysjärjestykseen. Täytyy osata ennakoida ja arvioida ajankäyttöään. Täytyy niputtaa, investoida ja tehdä asiat nyt. On joskus osattava sanoa ei ja saada kaikki kerralla valmiiksi - ilman virheitä. Emme saa tavoitella kuitenkaan täydellisyyttä (mutta virheiden määrän tulee kuitenkin olla nolla), emme saa ylikuormittua, emmekä saa arvostaa kiirettä, sitä välttelemme tappiin asti.
Piece of cake.
”Taltuta kiire” kirjassa todetaan, että hissifirmojen edustajat maailmalla ovat todenneet, että kaikkein kulunein nappula hisseissä on juurikin se, jolla ovet saadaan nopeammin kiinni. Tämä kertoo siitä, millainen on meininki yhteiskunnassa nykyään.
On todettu, että kiireen tunne vahvistuu suggestion kautta. Mitä enemmän puhumme ja ajattelemme kiirettä, sitä vahvemmaksi tunne käy. Jos kiireen tunnetta toistaa itselleen jatkuvasti, se lopulta muuttuu todellisuudeksi.
Ja samaa pätee todennäköisesti myös opiskeluun. Jos ajattelet, että tenttiin lukemisen kanssa tulee kauhea kiire ja aika loppuu kesken, se tapahtuu varmasti. Jos ajattelet, että ehdit lukea, tartut kirjaan ja luet, ehdit paljon suuremmalla todennäköisyydellä. Vaikka sinulle olisi kalenteri täynnä merkintöjä; tapaamisia, kokouksia, luentoja, tenttejä, esseen palautuksia, treenejä, yhdet bileet, kaverin tuparit ja kummilapsen synttärikestit, niiden määrää ja niihin kuluvaa aikaa on turha miettiä liian kauaa. Tärkeintä on ottaa asia kerrallaan hoidettavakseen, hoitaa se pois alta ja siirtyä seuraavaan. Asiat tärkeysjärjestykseen ja TEE SE NYT!
Ja välillä kannattaa myös pysähtyä miettimään sitä, että kun kiirehdimme tänne ja sinne, ehdimmekö koskaan miettiä, miksi ja minne?
Riikka Koskinen
Taltuta kiire –kirjan esipuhe ja johdanto osat (joita on käytetty myös lähteenä) ovat luettavissa osoitteessa: http://www.talentumshop.fi/webshopdata/prod/foreword/978-952-14-1436-7.pdf
Tarina kiireettömästä kellosta
Olen aina ollut kellonkyttääjäihmisiä. Kellonkyttääjät tarkkailevat kelloaan koko ajan, aivan kuin huolissaan siitä, että ilman heidän jatkuvia vilkaisujaan kello lakkaisi käymästä. Minulla oli tapana kytätä kelloa aina ennen yliopistolle tai töihin lähtöä: vielä kuusi minuuttia aikaa –ripsiväri – vielä viisi – hiukset ojennukseen – kolme – vielä ehtii pestä hampaat – yksi – missä sukkani ovat? – nolla – takki päälle, kengät jalkaan ja juoksuksi. Koskaan bussiin ei voinut lähteä paria minuuttia aikaisemmin, vaikka juuri ja juuri ehdinkin. Mutta se ainainen kiireen tuntu! Raivostuttavaa.
Eräs kaunis päivä kelloni hajosi, ja luovuin siitä. Sittenkö koitti vapaus kyttäämisestä, ajasta ja kiireestä? Ei todellakaan, vaan ajantajuni katosi totaalisesti: jumituin aamupalapöytään, lukemaan lehteä, television ääreen tai ajatuksiini. Kun ranteessa ei ollut mitään vilkuiltavaa, aika tuntui jotenkin sananmukaisesti unohtuvan. Josta seurasi taas enemmän kiirettä ja usein enemmän myöhästymistä.
Monille kellonkyttäys ja kiire kuulostavat kirosanoilta, pelkästään asioilta, joihin liittyy ahdistus, nopea syke ja pakolliset juoksuaskeleet. Kiire voi olla kuitenkin iloinen asia sopivassa suhteessa, epäsäännöllisenä vierailijana. Itse ainakin nautin silloin tällöin kiireen tunnusta, siitä illuusiosta, että minulla olisi elämää, minulta odotetaan joitakin suorituksia määräaikaan mennessä ja minua tarvitaan tai minun toivotaan tulevan tiettyyn paikkaan tiettynä aikana. Käänteisesti ajateltuna: jos koskaan ei olisi kiire minnekään, saattaisin pitkästyä ja toivoa vähän adrenaliinia elämää, se on kai yksi syy siihen, että aiheuttaa itselleen kiireen. Kiire on useimmiten oman pään sisällä ja siinä mielessä itse aiheutettua, että asioiden tekemisen priorisointi ei ole onnistunut suhteessa jäljellä olevaan aikaan.
Jatkuvana tilana kiire ei voi olla kenellekään hyväksi: keho ja aivot käyvät ylikierroksilla, keskittyminen mihinkään asiaan kunnolla ei onnistu ja luovuuden korvaa suorittaminen ja väsymys. Pahinta kiireessä on nimenomaan odottamattomien tilanteiden ja sattumanvaraisten ideoiden puuttuminen, sillä kelloa kytätessä sattumalle ei jää aikaa. Kiireessä ei ehdi ihmettelemään, seuraamaan pieniä arkisia ilmiöitä tai kyseenalaistamaan. Kuitenkin juuri kaikessa tässä sattumanvaraisuudessa ja ennakoimattomuudessa on elämän idea, sillä ilman niitä olisimme mekaanisia suoritteita toteuttavia, kaavamaisia robotteja. Kiire toisinaan tapahtuvana ilmiönä on kuitenkin virkistävää: pienessä paineessa asioita saa paremmin valmiiksi ja ei-kiireelliset tilanteet tuntuvat vieläkin mukavammilta kiireen jälkeen. Lyhyen aikaa kestäneen kiireisen tapahtuman jälkeen on usein voittajafiilis, jos huomaa olevansa kiiereen herra eikä toisinpäin.
Mutta mitä tapahtui kellonkyttääjäolemukselleni? Löysin kirpputorilta vanhan, kummallisen värisen ja persoonallisen kellon, johon rakastuin heti. Siinä on erikoista se, että yleensä se pysyy ajassa, mutta keskimäärin kerran tai pari viikossa se pysähtyy tunniksi tai kahdeksi, kerran se jopa piti lomaa koko päivän kunnes jatkoi taas kulkuaan. Tästä kellosta on hyvä ottaa välillä mallia ja muistaa päästää kiireestä irti, jos kiire meinaa jatkua liian pitkään. Lisäksi kellon läsnäolo ranteessa muistuttaa kiireestä ja aikatauluista sopivasti, mutta koska se ei aina ole luotettava, sen pakonomainen kyttäys on jäänyt pois.
Toivon kaikille sekä kiireisiä että kiireettömiä hetkiä, joskus myös täydellistä pysähtymistä.
Mira Valkonen
Arjessa kiinni, ei kiireessä
Teksti: Henna Syrjänen
Kaadan lapsille muroja ja maitoa kippoihin, levitän kouluvaatteet pukemista vaille valmiiksi lattialle, sitten totean ”Syökääs nyt, koulu alkaa puolen tunnin kuluttua”. Näin opetan jälkikasvuani pitämään kiinni sovituista aikatauluista, toimimaan ripeästi ja tehokkaasti, sekä kunnioittamaan yhteiskunnan normia olla ajoissa. Pojat vetävät pian takkia niskaan ja samalla härnäävät toisiaan, nauravat ja pilailevat. Sanon monotonisesti, kuten joka aamu vastaavissa tilanteissa ”Hei olkaas kunnolla, nyt ei todellakaan ole aikaa tuollaiseen.”
Palasin työelämästä yliopistoon viime vuonna. Sitä edeltäneet neljä vuotta olivat ennen kaikkea kiireisiä. Töissä vastuu painoi ja olin usein niin väsynyt, etten pystynyt edes nukkumaan. Kun uni ei tullut,
avasin tietokoneen ja työskentelin öisinkin. Neljän vuoden jälkeen olin siinä määrin uupunut perheen pyörittämisen ja ylivoimaisen työtaakan alla, että yliopiston verkkainen ja omaehtoinen työtahti kutsuivat kuin riemuloma palmujen alla.
Kiire opettaa
Mutta mitä kiire oikein on? Mikä on se arvokas asia, jonka tavoitamme saapumalla aina ajoissa kouluun tai töihin? Millaisesta maailmasta kerron lapsilleni hoputtamalla heitä aamuisin? Mikä sai minut ottamaan enemmän töitä kuin olisin osannut tai jaksanut tehdä? Olen pohtinut monesti näitä kysymyksiä.
Kuulin joskus kun joku viisas sanoi radiossa, että kiire on vain mielen tuottama harha monien muiden negatiivisten harhojen joukossa. Voimme itse valita reagoimmeko siihen ja jos reagoimme, voimme silloinkin valita reagoimmeko negatiivisesti vai positiivisesti. Mietin edelleen tätä tosiasiaa aina kun kiire ajaa minua takaa tai olen vaarassa myöhästyä. Todellisuudessa kiirettä ei ole olemassakaan, se on vain häiritsevä tunnetila.
Lisäksi arjen kiire saattaa tuottaa myönteisiäkin tuloksia. ”Ei taaskaan yhtään unohdusta tai myöhästymistä, saanko mä taas jonkun pienen palkinnon?” tuntuu hyvältä kun kolmasluokkalainen osaa. Joskus ikävältä tuntuva kiire, hoputus ja asioista muistuttaminen tuottavat mahtavan onnistumisen ajoissa olemisena ja huolellisuutena. Näin lapset oppivat myös muiden ihmisten kunnioitusta ja oivaltavat miksi sovituista aikatauluista pidetään kiinni.
Stressi on valinta
Minun mielestäni nykymaailma ei ole sen kiireisempi tai hektisempi kuin mikään aiempikaan maailma. Stressi rakentuu tai jää rakentumatta jokaisen henkilökohtaisten taipumusten mukaan. Ystävistäni eniten aikaansaavat eivät ole juuri koskaan kiireisiä tai stressaantuneita. He ovat löytäneet paikkansa maailmasta, toteuttavat omaa intohimoaan ja motivaatio kumpuaa niin syvältä, että ahkeruus ja tuottavuus ovat luontaisia.
Omaa oravanpyörääni pyöritti liian suuri työtaakka. Lisäksi työyhteisössä kiire nähtiin tehokkuutena. Vaikka ei olisi ollutkaan mitään hoppua, jokaisessa tilanteessa pyrittiin antamaan ihmisille käsitys työyhteisöstä, jossa ei levätä koskaan. Tuottavuus määriteltiin ainoastaan tehtyjen tuntien ja tehtävien määränä, ei laatuna.
Aika ajaa kiireen ohi
Iltapäivällä, kun lapset ovat tulleet koulusta, suljen tietokoneen. Gradu valmistuu hitaasti mutta varmasti. Voi olla että neljän tunnin päivittäinen työskentely on akateemisessa maailmassa keskimäärin liian vähän, minulle se kuitenkin riittää.
Ensin lapset tekevät kaikessa rauhassa läksyt. Olen luvannut kolmasluokkalaiselle palkinnon huolellisuudesta ja ajoissa olemisesta. Pakkaamme kassiin uimapuvut ja pyyhkeet, lähdemme uimahalliin. Kun elin työlleni, en ehtinyt uimaan, lukemaan tai piirtelemään, en pulkkamäkeen, trampoliinille tai pyöräilemään. Ja kun olisin ehtinyt, en jaksanut.
Osa asioista tapahtuu niin nopeasti, ettei niistä ehdi nauttia jos on koko ajan kiireinen. Olisin mielelläni ollut enemmän läsnä lasteni elämässä kun he olivat pieniä. Pahimman työtaakan puristuksessa olin kiitollisin mummusta, jolla ei ollut koskaan kiire mihinkään, hän paikkasi kiireen ja stressin näivertämää reikää äitiydessäni.
Toisaalta olen tyytyväinen liian kiireisen elämäntyylin antamista opetuksista, koska ne ovat osoittaneet minulle kiireettömyyden ja läsnäolemisen korvaamattomuuden. Ajatella, jos kiirehtisin edelleen pää kolmantena jalkana työelämässä, minulle ei ehtisi kertyä näitä ihania muistoja lasten alakouluajoiltakaan.
Mentorilaiset vierailulla Ylessä!
Jos et ollut tietoinen niin Mentorilaiset pääsivät kolmas päivä marraskuuta Ylen Tohlopin toimipaikkaan esittelykierrokselle. Esittelykierrokselle osallistui noin kolmekymmentä mentorilaista ja matkustimme Tohloppiin bussilla. Siinä saivat sitten muut matkustajat ihmetellä, kun niin iso ja eläväinen porukka hyppää bussiin. Kulttuurivastaava (2010) oli tietysti enemmän kuin mielissään siitä, että näinkin iso porukka oli innostunut tulemaan hänen kanssaan esittelykierrokselle.
Esittelykierroksella porukka jaettiin kahteen eri ryhmään ja oppaat näyttivät meille erilaisia studioita ja lavasteita. Pääsimme jopa puvustamoonkin, jossa on kuulemma yli 500 erilaista asukokonaisuutta. Tosin, sieltä ei enää vuokrata naamiaisasuja, vaan Ylellä on keskustassa oma toimipisteensä asujen vuokraukselle. Sinne kannattaa siis mennä, jos haluaa jotain erilaista naamiaisiin.
Lisäksi meille valaistiin myös sitä, millainen maskeeraushuone on ja olihan siellä erittäin kirkkaat valot niin, että jokainen finni ja näppy varmasti näkyi. Käytiin katsastamassa myös Tartu Mikkiin-lavasteet ja voitteko uskoa, että ne kasataan vain viittä lähetystä varten (toivottavasti muistin tuon lukumäärän oikein)? Toisin sanoen, siis Tartu Mikkiin- ohjelmaa kuvataan vain viisi jaksoa kerrallaan. On siinä laittamista ja kasaamista.
Jokatapauksessa vierailu oli erittäin mielenkiintoinen. Toivottavasti muutkin mun kanssa olleet tykkäsivät. Tässä vielä yksi kuva Nenäpäivän lavasteista.
Kiitos, että olitte innokkaita lähtemään!
Minna Vierula
Kulttuurivastaava 2010
Specian terveiset kasvatustieteilijöille!
SPECIA – Asiantuntijat ja ylemmät toimihenkilöt
Kehittämispäällikkö Mikko Lehtonen
mikko.lehtonen@specia.fi
0201 235 372
www.specia.fi
YKSI TUTKINTO • MONTA URAA
”Mikä susta tulee isona? Tuleeks susta joku opettaja?” ”Ei, musta tulee sun pomo.” Vastauksen keksiminen vei minulta muutaman vuoden. Muistan, kun aloitin yleisen kasvatustieteen opinnot Joensuussa viitisen vuotta sitten, eikä minulla ollut harmainta aavistustakaan siitä, mihin kasvatusalan asiantuntijat työllistyvät. Eikä kyse ollut ainoastaan urahaaveista, vaan myös siitä, mitä osaamista markkinoisin työhakemuksissani – mitä kasvatustieteiden maisteri osaa?
Asiantuntija esimerkkinä opiskelijalle
Ammattijärjestö on alan asiantuntijayhteisö, joka tarjoaa asiantuntijaesimerkkejä ja työnteon malleja. Tapasin paperiteollisuudessa työskentelevän HR-päällikön SPECIAn kasvatustieteilijäpäivässä toisena opintovuotenani, ja siitä päivästä lähtien tiesin, että suuntaan opintoni HR-tehtäviä silmällä pitäen. Ammattiesimerkki vaikutti niin sivuaineisiini kuin pro gradunikin aiheeseen. Siitä syntyi myös edellä mainittu ironinen esimerkki omasta tavoiteammatistani.
Kokonaisuudenhallinta on tärkein asiantuntijataito
Kasvatustieteellisen tieteenalatutkinnon merkitys on kahtalainen. Toisaalta se on yliopistoissa arvostettu tieteenalatutkinto, joka perehdyttää monipuolisiin ajattelu- ja sivistysperinteisiin ja joka antaa kasvatustieteilijöille asiantuntijatehtävissä vaadittavan taidon tulkita ja hallita kokonaisuuksia. Toisaalta kasvatustieteilijät eivät ole opettajia lukuun ottamatta monopolisoineet mitään tehtävää, ja siten heidän työelämäosaamisensa ei ole opiskelijoille aina selkeää.
Vaikka kasvatustieteilijät rinnastuvat tieteenalansa puolesta opettajiin, kasvatusalan asiantuntijoiden ja esimiesten tehtävät muistuttavat enemmänkin yhteiskunta- ja kauppatieteilijöiden työmarkkinoita. Kasvatustieteilijät toimivat muun muassa (henkilöstö)hallinnossa, koulutusalalla, järjestöissä ja liike-elämässä.
Työelämäosaamista pitäisi tulkita työelämästä käsin
SPECIA – Asiantuntijat ja ylemmät toimihenkilöt ry on ammattijärjestö kasvatustieteilijöille. Kasvatustieteen maistereita ja opiskelijoita on jo lähes 1 500. Tutkimme kasvatustieteilijöiden työhön sijoittumista, työssä pätevöitymistä ja ansiotason kehittymistä. Koska yliopisto opettaa, kuinka kasvatustieteilijä ajattelee ja tulkitsee, me selvitämme ja kerromme, mitä kasvatustieteilijät työssään tekevät, oppivat ja osaavat. Tuloksia voi lukea esimerkiksi SPECIAn julkaisusta 1/2010 Yksi tutkinto – monta uraa, kasvatustieteen maisterin työelämäosaaminen valmistuneiden ja työnantajien silmin. Kasvatustieteilijöiden tehtäviä ja taitoja on lueteltu myös kasvatustieteilijän osaamiskortissa.
Joku voisi nostaa kätensä ylös ja sanoa, että eihän se nyt ihan nappiin mennyt: tähtäsit HR-tehtäviin ja kirjoitat parhaillaan ammattijärjestön työntekijänä. Totta, ensimmäinen työpaikkani ei ollut sitä, mitä suunnittelin. Se on sitä harvoin. Mutta juuri se on kasvatustieteiden opiskelun paras puoli, ja Petteri Luukkainen tavoittaa sen mielestäni erinomaisesti pro gradunsa nimessä Yksi tutkinto – monta uraa. Kasvatustiede ja kasvatustieteellinen tutkinto sallii suunnanmuutokset ja se antaa useamman kuin yhden mahdollisuuden valita ammatin toisin. Se ei ole kaikissa tutkinnoissa yhtä helppoa.
Mikko Lehtonen
Ps. Tiesithän, että palkkaukseen ja työehtoihin voi vaikuttaa ennen kuin allekirjoittaa henkilökohtaisen työsopimuksen – esimerkiksi kysymällä neuvoa palkkatasosta omalta ammattijärjestöltä. Voit tarkistuttaa meillä myös työsopimuksesi. Ethän epäröi olla yhteydessä.
Toukokuun numeron sisällöstä
Whoah! Panopticoniin putkahti tällä kertaa kuusi ajankohtaista blogitekstiä. Nyt on taas jotain luettavaa:)
Pääajatuksenamme oli selvittää kasvatustieteilijöiden työllistymismahdollisuuksia näin kesäaikaan. Miksi ja miten joku palkkaa meidät? Mitkä ovat vahvuutemme? Pääkirjoituksen lisäksi tästä teemasta kertovat teksteissään myös Riikka Vartiainen sekä Anu Silvennoinen.
Pyysimme myös uusia tutorvastaaviamme, Mira Valkoista ja Elina Kangastupaa, kertomaan omia näkemyksiään sekä kuluneesta vuodesta että tulevasta urakastaan uusien fuksien parissa. Halusimme nostaa tutortoiminnan tapetille, sillä siihen Mentor on perinteisesti panostanut hyvin vahvasti. Tänä vuonna osallistumme myös Tamy:n järjestämään tutorointiin liittyvään kilpailuun. Tavoitteena on tottakai voitto ;)
KEVÄT! se on totta kai vallan mainio ja ajankohtainen teema. Miksi toinen masentuu keväisin ja toinen piristyy? Riikka Koskinen kävi keväisessä luonnossa kameransa kanssa etsimässä kysymykseen vastausta. Se retki oli lähteenä ihanan riikkamaiselle pohdinnalle mielialoista, leskenlehdistä ja puutarhatontuista - "jos tulee lätäkkö vastaan - kierrä se". Nerokasta.
Lopuksi kuulemme maailmalla olevien mentorlaisten kuulumisia. Kasvispariskunta Tiia Partanen&Kari Pylväs, kertoo yhteisestä vaihtomatkastaan Espanjan Sevillaan. Luvassa siis persoonallisen hauska kirjoitus siitä kuinka ihanaa, vaikeaa ja erilaista opiskelijan elämä etelän auringossa on.
Toivottavasti kaikki löytävät jotain mielenkiintoista luettavaa! Ja jos ei, niin palautetta ja juttuideoita otamme mielellämme vastaan!
Muistakaa myös kommentoida tekstejä:)
Terkuin,
Sanna&Laura
Pääajatuksenamme oli selvittää kasvatustieteilijöiden työllistymismahdollisuuksia näin kesäaikaan. Miksi ja miten joku palkkaa meidät? Mitkä ovat vahvuutemme? Pääkirjoituksen lisäksi tästä teemasta kertovat teksteissään myös Riikka Vartiainen sekä Anu Silvennoinen.
Pyysimme myös uusia tutorvastaaviamme, Mira Valkoista ja Elina Kangastupaa, kertomaan omia näkemyksiään sekä kuluneesta vuodesta että tulevasta urakastaan uusien fuksien parissa. Halusimme nostaa tutortoiminnan tapetille, sillä siihen Mentor on perinteisesti panostanut hyvin vahvasti. Tänä vuonna osallistumme myös Tamy:n järjestämään tutorointiin liittyvään kilpailuun. Tavoitteena on tottakai voitto ;)
KEVÄT! se on totta kai vallan mainio ja ajankohtainen teema. Miksi toinen masentuu keväisin ja toinen piristyy? Riikka Koskinen kävi keväisessä luonnossa kameransa kanssa etsimässä kysymykseen vastausta. Se retki oli lähteenä ihanan riikkamaiselle pohdinnalle mielialoista, leskenlehdistä ja puutarhatontuista - "jos tulee lätäkkö vastaan - kierrä se". Nerokasta.
Lopuksi kuulemme maailmalla olevien mentorlaisten kuulumisia. Kasvispariskunta Tiia Partanen&Kari Pylväs, kertoo yhteisestä vaihtomatkastaan Espanjan Sevillaan. Luvassa siis persoonallisen hauska kirjoitus siitä kuinka ihanaa, vaikeaa ja erilaista opiskelijan elämä etelän auringossa on.
Toivottavasti kaikki löytävät jotain mielenkiintoista luettavaa! Ja jos ei, niin palautetta ja juttuideoita otamme mielellämme vastaan!
Muistakaa myös kommentoida tekstejä:)
Terkuin,
Sanna&Laura
Pääkirjoitus
Ei hitto, juuri kukaan ei saanut oman alan töitä kesäksi! Pyysimme sähköpostilistalla mentorilaisia kertomaan, mikäli he ovat saaneet koulutukseensa liittyviä kesätöitä, ja saimme yhden ainoan vastauksen. (Tosin kato johtuu luultavimmin siitä, että kevät kiireineen on vienyt opiskelijoidemme ajan ja ura Panopticonin blogikirjoittana on harvalla ykkösprioriteettina.) Oli miten oli, me pääkirjoittajat huolestuimme kanssamentoreistamme ja syvennyimme pohtimaan identiteettiämme ja mahdollisuuksiamme työelämän kilpailukentillä
Miksi joku palkkaisi meidät? Mitä sellaista meillä kasvatustieteilijöillä on tarjottavana mitä organisaatiot eivät saa kauppatieteilijöiltä ja hallintotieteilijöiltä? Tällaisia asioita varmasti kaikki ”ei-opettajiksi-aikovat” kasvatustieteilijät pohtivat epätoivoissaan yön pimeinä hetkinä. Vaikuttaa siltä, että työelämässä vallallaan ovat kovat arvot. Kaikki on osattava muuttaa rahan kielelle ja jonkinlainen liiketoimintaosaaminen on peruslähtökohtana lähes joka alalla. Uskaltaako töitä lähteä edes kysymään, jos todistuksessa ei komeile yhtään kauppatieteen kurssia?
Petteri Luukkainen pro gradu –tutkielmasta ”Yksi tutkinto, monta uraa – Kasvatustieteen maisterin työelämäosaaminen valmistuneiden ja työnantajien silmin” (2010) käy ilmi, että liiketoimintaosaamisen perusteet ovat toivottu osa kasvatustieteilijöiden kompetenssia. Toisin sanoen, jos haluat menestyä, etkä aio opettajaksi, niin hanki taloudellinen perusymmärrys ja äkkiä! Näinkö se menee?
Ei nyt ihan, mutta on tuossakin jotain perää. Yllä mainitussa gradussa selvitettiin, mistä taidoista kasvatustieteilijöillä on eniten hyötyä työmarkkinoilla. Esiin nousevat luonnollisesti yhteistyötaidot, joustavuus, englannin kieli ja atk-taidot. Hyötyä on myös suullisista ja kirjallisista vuorovaikutustaidoista, projektinhallintataidoista ja kyvystä soveltaa teoriaa käytäntöön. Listan viimeisenä kummittelee se liiketoimintaosaaminen. Huokaus. Onko sitä nyt sitten pakko lukea sivuaineena vai voiko muuten pärjätä? Mietitään.
300 opintopistettä on suunnilleen se raja, mitä me täällä yliopistossa saamme opiskella. Pitäisikö siihen mahduttaa kaikki se, mitä työnantajapuoli meiltä odottaa ja mikä itseämme kiinnostaa? Fakta on, ettemme ole valmiita valmistuessamme, vaan joudumme takuuvarmasti opettelemaan lisää työorganisaatiossa vaadittuja tietoja ja taitoja. (Muistakaa meidän ikioma sanaparimme elinikäinen oppiminen. <3) Siksi meidän mielestämme on hyödyllisempää lukea sitä, mikä kiinnostaa kuin sitä, mikä näyttää järkevältä tulevaisuuden kannalta, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Motivaatio ja kiinnostus opittuun asiaan kuitenkin ovat ne tekijät, jotka edesauttavat menestymisessä parhaiten.
Susanna Niiniön tekemän pro gradu –tutkielman ”Kasvatustieteilijät työelämässä – Speciaan kuuluvien kasvatustieteilijöiden työllistyminen, työkvalifikaatiot sekä työtyytyväisyys” (2007) mukaan kasvatustieteilijät eivät kärsi työttömyydestä, eivätkä joudu työskentelemään koulutusta vastaamattomissa tehtävissä. Eli ei mitään hätää! Jotain ainutlaatuista tarjottavaa siis meillä kasvatustieteilijöilläkin taitaa olla. Me arvioimme, että valttikorttimme löytyy pehmeistä arvoista.
Toisin kuin kauppa- ja hallintotieteilijöillä meidän näkökulmamme on yksilöpainotteinen – ei siis talouden ja organisaatioiden näkökulma. Toki kasvatustieteilijät ovat yhtä lailla organisaatioidenkin asiantuntijoita, mutta osaamme nähdä sen mikä on tärkeintä, eli ihmisen rahan ja rakenteiden keskeltä. Näemme yksilön kasvun ja kehityksen haasteet ja oppimisen mahdollisuudet. Siksi sovellummekin töihin hyvin muun muassa henkilöstöhallintoon, jossa ihmistuntemuksella ja tunneälyllä on suuri rooli. Työyhteisön voimaannuttaminen muun muassa on nykyorganisaatioissa kehitystrendi, jossa meillä kasvatustieteilijöillä on ainutlaatuista annettavaa.
Meillä on siis paljon kaivattua osaamista, vaikka emme olisi lukeneet sivuakaan markkinointia. Ja jos me kaikki opiskelisimme vain niitä samoja oppikokonaisuuksia, niin mikä meidät silloin erottaisi toisistamme? Työmarkkinoilla erottuminen ja uniikki osaaminen ovat valttia. Keskitytään siis siihen, mikä meitä oikeasti kiinnostaa ja mikä erottaa meidät muista työnhakijoista!
Sanna Salonen & Laura Luomaranta
Mentorin verkkolehtivastaavat
Miksi joku palkkaisi meidät? Mitä sellaista meillä kasvatustieteilijöillä on tarjottavana mitä organisaatiot eivät saa kauppatieteilijöiltä ja hallintotieteilijöiltä? Tällaisia asioita varmasti kaikki ”ei-opettajiksi-aikovat” kasvatustieteilijät pohtivat epätoivoissaan yön pimeinä hetkinä. Vaikuttaa siltä, että työelämässä vallallaan ovat kovat arvot. Kaikki on osattava muuttaa rahan kielelle ja jonkinlainen liiketoimintaosaaminen on peruslähtökohtana lähes joka alalla. Uskaltaako töitä lähteä edes kysymään, jos todistuksessa ei komeile yhtään kauppatieteen kurssia?
Petteri Luukkainen pro gradu –tutkielmasta ”Yksi tutkinto, monta uraa – Kasvatustieteen maisterin työelämäosaaminen valmistuneiden ja työnantajien silmin” (2010) käy ilmi, että liiketoimintaosaamisen perusteet ovat toivottu osa kasvatustieteilijöiden kompetenssia. Toisin sanoen, jos haluat menestyä, etkä aio opettajaksi, niin hanki taloudellinen perusymmärrys ja äkkiä! Näinkö se menee?
Ei nyt ihan, mutta on tuossakin jotain perää. Yllä mainitussa gradussa selvitettiin, mistä taidoista kasvatustieteilijöillä on eniten hyötyä työmarkkinoilla. Esiin nousevat luonnollisesti yhteistyötaidot, joustavuus, englannin kieli ja atk-taidot. Hyötyä on myös suullisista ja kirjallisista vuorovaikutustaidoista, projektinhallintataidoista ja kyvystä soveltaa teoriaa käytäntöön. Listan viimeisenä kummittelee se liiketoimintaosaaminen. Huokaus. Onko sitä nyt sitten pakko lukea sivuaineena vai voiko muuten pärjätä? Mietitään.
300 opintopistettä on suunnilleen se raja, mitä me täällä yliopistossa saamme opiskella. Pitäisikö siihen mahduttaa kaikki se, mitä työnantajapuoli meiltä odottaa ja mikä itseämme kiinnostaa? Fakta on, ettemme ole valmiita valmistuessamme, vaan joudumme takuuvarmasti opettelemaan lisää työorganisaatiossa vaadittuja tietoja ja taitoja. (Muistakaa meidän ikioma sanaparimme elinikäinen oppiminen. <3) Siksi meidän mielestämme on hyödyllisempää lukea sitä, mikä kiinnostaa kuin sitä, mikä näyttää järkevältä tulevaisuuden kannalta, mutta ei kiinnosta pätkääkään. Motivaatio ja kiinnostus opittuun asiaan kuitenkin ovat ne tekijät, jotka edesauttavat menestymisessä parhaiten.
Susanna Niiniön tekemän pro gradu –tutkielman ”Kasvatustieteilijät työelämässä – Speciaan kuuluvien kasvatustieteilijöiden työllistyminen, työkvalifikaatiot sekä työtyytyväisyys” (2007) mukaan kasvatustieteilijät eivät kärsi työttömyydestä, eivätkä joudu työskentelemään koulutusta vastaamattomissa tehtävissä. Eli ei mitään hätää! Jotain ainutlaatuista tarjottavaa siis meillä kasvatustieteilijöilläkin taitaa olla. Me arvioimme, että valttikorttimme löytyy pehmeistä arvoista.
Toisin kuin kauppa- ja hallintotieteilijöillä meidän näkökulmamme on yksilöpainotteinen – ei siis talouden ja organisaatioiden näkökulma. Toki kasvatustieteilijät ovat yhtä lailla organisaatioidenkin asiantuntijoita, mutta osaamme nähdä sen mikä on tärkeintä, eli ihmisen rahan ja rakenteiden keskeltä. Näemme yksilön kasvun ja kehityksen haasteet ja oppimisen mahdollisuudet. Siksi sovellummekin töihin hyvin muun muassa henkilöstöhallintoon, jossa ihmistuntemuksella ja tunneälyllä on suuri rooli. Työyhteisön voimaannuttaminen muun muassa on nykyorganisaatioissa kehitystrendi, jossa meillä kasvatustieteilijöillä on ainutlaatuista annettavaa.
Meillä on siis paljon kaivattua osaamista, vaikka emme olisi lukeneet sivuakaan markkinointia. Ja jos me kaikki opiskelisimme vain niitä samoja oppikokonaisuuksia, niin mikä meidät silloin erottaisi toisistamme? Työmarkkinoilla erottuminen ja uniikki osaaminen ovat valttia. Keskitytään siis siihen, mikä meitä oikeasti kiinnostaa ja mikä erottaa meidät muista työnhakijoista!
Sanna Salonen & Laura Luomaranta
Mentorin verkkolehtivastaavat
Erään kasviksen kesätyötarina
Tässä vaiheessa vuotta keskiverto-opiskelijan kortisolipitoisuudet lienevät korkealla, koska on jälleen aika nahistella kesätyöpaikoista. Stressiä syntynee ainakin hakemusten rustailusta, aikataulujen sovittelemisesta (olisihan se nyt kiva kerran kesässä ehtiä itseään grillaamaan!) sekä siitä, onko koko rahanlähdettä ylipäätään tiedossa vai saako nuudelien sijaan alkaa poimia mustikoita lähimmästä mättäästä tai vaihtoehtoisesti suunnistaa äidin lihapadoille. Itse satuin keväällä yliopiston rekrysivuilla houkuttelevan työpaikkailmoituksen bongattuani hakemaan myyntiassistentiksi, jonka tehtävänä on varata myyntitapaamisia asiantuntijayrityksen uusasiakashankinnan tueksi. Haastattelu meni näemmä hyvin, koska sain paikan. Nyt olen ollut ko. yrityksessä töissä kuukauden verran, ja homma on lähtenyt sujumaan kiitettävästi. Riskialtistahan tämä työ on. Jos ei saa sovittua tapaamisia, tili murjottaa. Jos saa, edes jonkin verran, tilin suupielet kohoavat välittömästi ylöspäin. Kassa-arkku voi kilistä tai sitten ei. :)
Ajauduin tähän työhön sattumalta. Ilmoituksessa mainittiin työn sopivan erityisesti kauppatieteen opiskelijalle, mutta päätinpä silti viskata liitetiedostot menemään, koska soitettuani esimiehelle hän vakuutti, että hakemuksen voi aina laittaa. Muutenkin työnhakemisessa on mielestäni valttia ehdoton aktiivisuus: vaikka tuntuisi, että hakemuksia on mennyt jo viitisenkymmentä ja että yhtään uutta itsepresentaatiota Wordin muodossa ei enää tipu, kannattaa ehkä silti vielä jaksaa vääntää muutama sepustus. Ikinä ei tiedä, milloin tärppää. Eihän tämäkään toki aina auta. Tuuri näyttelee vähintäänkin merkittävää sivuroolia, luulisin.
Myyntiassistentin työssä vaaditaan mielestäni ennen kaikkea kykyä vakuuttaa ja saada ääni kuulostamaan pirteältä ja asiantuntevalta. Tärkeää on myös itseluottamus, organisointikyky ja sosiaalisuus. Ei ole hyvä, jos jää liiaksi murehtimaan luurin päästä kantautuneita ei aina niin mukavia vastauksia. Ideaalitilanteessa ne toimivat jopa oivana piristysruiskeena. Myös verbaalisen ulosannin on hyvä kuulostaa siedettävältä, jotta mahdollisen asiakkaan hermot eivät katkea ainakaan epämääräiseen sönkötykseen. Ylipäätään työ on paljolti kiinni positiivisesta ja sopivan rennosta asenteesta. Hermoilemalla ja stressaamalla homma menee takuulla pieleen, kun senat menevät sakaisin ja puolet lausesisällöistä jää lahjakkaasti mainitsematta. Erittäin hyvä idea on myös hankkia pöytälaatikkoon muutamat rasiat Sisua äänen kähenemisen välttämiseksi.
Riikka Vartiainen
Ajauduin tähän työhön sattumalta. Ilmoituksessa mainittiin työn sopivan erityisesti kauppatieteen opiskelijalle, mutta päätinpä silti viskata liitetiedostot menemään, koska soitettuani esimiehelle hän vakuutti, että hakemuksen voi aina laittaa. Muutenkin työnhakemisessa on mielestäni valttia ehdoton aktiivisuus: vaikka tuntuisi, että hakemuksia on mennyt jo viitisenkymmentä ja että yhtään uutta itsepresentaatiota Wordin muodossa ei enää tipu, kannattaa ehkä silti vielä jaksaa vääntää muutama sepustus. Ikinä ei tiedä, milloin tärppää. Eihän tämäkään toki aina auta. Tuuri näyttelee vähintäänkin merkittävää sivuroolia, luulisin.
Myyntiassistentin työssä vaaditaan mielestäni ennen kaikkea kykyä vakuuttaa ja saada ääni kuulostamaan pirteältä ja asiantuntevalta. Tärkeää on myös itseluottamus, organisointikyky ja sosiaalisuus. Ei ole hyvä, jos jää liiaksi murehtimaan luurin päästä kantautuneita ei aina niin mukavia vastauksia. Ideaalitilanteessa ne toimivat jopa oivana piristysruiskeena. Myös verbaalisen ulosannin on hyvä kuulostaa siedettävältä, jotta mahdollisen asiakkaan hermot eivät katkea ainakaan epämääräiseen sönkötykseen. Ylipäätään työ on paljolti kiinni positiivisesta ja sopivan rennosta asenteesta. Hermoilemalla ja stressaamalla homma menee takuulla pieleen, kun senat menevät sakaisin ja puolet lausesisällöistä jää lahjakkaasti mainitsematta. Erittäin hyvä idea on myös hankkia pöytälaatikkoon muutamat rasiat Sisua äänen kähenemisen välttämiseksi.
Riikka Vartiainen
Fuksituutorvastaavien fiksuuksia
Astuessamme ensimmäistä kertaa yliopiston ovista sisään tuntui kuin suuret seinät olisivat kutistaneet meidät edessään. Olimme saapuneet valtavaan, uuteen ja akateemiseen maailmaan. Jälkeenpäin tämä kaikki kuulostaa hassulta ja jopa hieman koomiselta, sillä nyt taas näyttää siltä, että seinät ovat ne, jotka ovat kutistuneet. Olemme myös todenneet, että yliopisto on maailma toisten joukossa: täällä ihmiset ovat aivan tavallisia tallaajia ja yleiskielenä ei käytetä latinaa eikä pelkkiä sivistyssanoja.
Tuoreina fukseina olimme hieman hukassa ja kaipasimme käytävillä seikkaillessamme tukea vertaisiltamme. Tätä tarjosivat niin muut ensimmäisen vuoden opiskelijat, tuutorit kuin vanhemmat opiskelijatkin, mutta kuitenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Koimme integroitumisen kasvatustieteelliseen yhteisöön hankalaksi varsinkin ilman yhteistä luokkaa ja lukujärjestystä. Ihmiset hajaantuivat kukin omille kursseilleen suuressa sivuaineiden labyrintissa eikä samoja naamoja suurista luokkahuoneista välttämättä löytänyt. Monet olivat lisäksi tottuneet lukiossa täysiin päiviin, siksi ajatus ”rytmittömästä” opiskelusta tuntui kummalliselta; päivät oli suunniteltava itse.
Pian löysimme ainejärjestötoiminnasta linkin yhteisöllisyyden kokemukseen ja mukavaan yhdessäoloon ja tekemiseen. Jotenkin päädyimme hallituksen kokouksiin ja niissäkin kohtasimme uusia ihmisiä, joilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meillä. Mentorin tapahtumissa tutuiksi tulivat monet opiskelijat fukseista gradua tekeviin ja jopa muutama opettaja. Mietimme jälkeenpäin, että ilman ainejärjestötoimintaakin olisimme voineet muodostaa tiiviin kaveripiirin esimerkiksi ehdottamalla yhteisiä lukupiirejä kurssien suorittamiseen. Ainejärjestötoiminnan kautta oli kuitenkin helppo - ainakin meidän kohdallamme – päästä sisälle kasvatustieteilijöiden joukkoon. Kun oivaltaa, että yliopisto on yhtä kuin itsenäinen ja oma-aloitteinen aktiivisuus, pääsee varmasti pitkälle.
Miten sitten päädyimme tuutorvastaaviksi? Omat tuutorimme olivat innostavia ja saimme heidän neuvoistaan paljon irti. Halusimme tarjota yhtä hyvää ja mahdollisuuksiemme mukaan vielä parempaa tuutorointia seuraavan vuoden tulokkaille. Tuutorvastaavuus on meille kaksiteräinen miekka: toisaalta fuksivuoden fiilikset ovat tuoreessa muistissa, mutta toisaalta taas meillä ei ole sitä kokemusta mitä pidempään opiskelleilla on. Meillä saattaa olla uskallusta muuttaa asioita, sillä emme ole välttämättä ehtineet rutinoitua vallitseviin käytäntöihin. Miekan toinen terä tuikkaa meitä kuitenkin vatsaan siinä vaiheessa, kun kokeilemme ”vallankumouksellisia” ideoitamme käytännössä ja toteamme, että eihän tästä mitään tullutkaan. Onneksi olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja ja tukea edellisiltä tuutorvastaavilta, joilla on oikeasti kokemusta siitä mikä toimii ja mikä ei. Lisäksi olemme suunnitelleet ja toteuttaneet seuraavaa vuotta aidosti yhdessä tulevien tuutoreiden kanssa ideariihien merkeissä. Demokraattinen delegointi on päivän sana.
Uskomme, että kasvatustieteen opinnoistamme on tuutortoiminnassa valtavasti hyötyä, sillä opiskeluun ja erilaisiin oppijoihin tulee paneuduttua syvällisesti toisinaan jopa arkisissa ruokalakeskusteluissa. Yksi tärkeimmistä tavoitteistamme ensi vuonna onkin erilaisten opiskelijoiden huomioiminen. Kasvatustieteilijöiden joukko on todella heterogeeninen, joten haluaisimme tarjota jokaiselle jotakin: tapahtumia ja tukea on oltava niin lukiosta tulleelle Kaisalle 19 vee kuin jo kandin avoimessa tehneelle viisikymppiselle Jormalle. Tehtävä on haastava, mutta mielestämme tässäkin asiassa monta kokkia yhdessä saa aikaan parhaan sopan.
Tulevaa vuotta odotellen,
Tuutorvastaavat Mira Valkonen ja Elina Kangastupa
Tuoreina fukseina olimme hieman hukassa ja kaipasimme käytävillä seikkaillessamme tukea vertaisiltamme. Tätä tarjosivat niin muut ensimmäisen vuoden opiskelijat, tuutorit kuin vanhemmat opiskelijatkin, mutta kuitenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Koimme integroitumisen kasvatustieteelliseen yhteisöön hankalaksi varsinkin ilman yhteistä luokkaa ja lukujärjestystä. Ihmiset hajaantuivat kukin omille kursseilleen suuressa sivuaineiden labyrintissa eikä samoja naamoja suurista luokkahuoneista välttämättä löytänyt. Monet olivat lisäksi tottuneet lukiossa täysiin päiviin, siksi ajatus ”rytmittömästä” opiskelusta tuntui kummalliselta; päivät oli suunniteltava itse.
Pian löysimme ainejärjestötoiminnasta linkin yhteisöllisyyden kokemukseen ja mukavaan yhdessäoloon ja tekemiseen. Jotenkin päädyimme hallituksen kokouksiin ja niissäkin kohtasimme uusia ihmisiä, joilla oli ollut samankaltaisia kokemuksia kuin meillä. Mentorin tapahtumissa tutuiksi tulivat monet opiskelijat fukseista gradua tekeviin ja jopa muutama opettaja. Mietimme jälkeenpäin, että ilman ainejärjestötoimintaakin olisimme voineet muodostaa tiiviin kaveripiirin esimerkiksi ehdottamalla yhteisiä lukupiirejä kurssien suorittamiseen. Ainejärjestötoiminnan kautta oli kuitenkin helppo - ainakin meidän kohdallamme – päästä sisälle kasvatustieteilijöiden joukkoon. Kun oivaltaa, että yliopisto on yhtä kuin itsenäinen ja oma-aloitteinen aktiivisuus, pääsee varmasti pitkälle.
Miten sitten päädyimme tuutorvastaaviksi? Omat tuutorimme olivat innostavia ja saimme heidän neuvoistaan paljon irti. Halusimme tarjota yhtä hyvää ja mahdollisuuksiemme mukaan vielä parempaa tuutorointia seuraavan vuoden tulokkaille. Tuutorvastaavuus on meille kaksiteräinen miekka: toisaalta fuksivuoden fiilikset ovat tuoreessa muistissa, mutta toisaalta taas meillä ei ole sitä kokemusta mitä pidempään opiskelleilla on. Meillä saattaa olla uskallusta muuttaa asioita, sillä emme ole välttämättä ehtineet rutinoitua vallitseviin käytäntöihin. Miekan toinen terä tuikkaa meitä kuitenkin vatsaan siinä vaiheessa, kun kokeilemme ”vallankumouksellisia” ideoitamme käytännössä ja toteamme, että eihän tästä mitään tullutkaan. Onneksi olemme saaneet kullanarvoisia neuvoja ja tukea edellisiltä tuutorvastaavilta, joilla on oikeasti kokemusta siitä mikä toimii ja mikä ei. Lisäksi olemme suunnitelleet ja toteuttaneet seuraavaa vuotta aidosti yhdessä tulevien tuutoreiden kanssa ideariihien merkeissä. Demokraattinen delegointi on päivän sana.
Uskomme, että kasvatustieteen opinnoistamme on tuutortoiminnassa valtavasti hyötyä, sillä opiskeluun ja erilaisiin oppijoihin tulee paneuduttua syvällisesti toisinaan jopa arkisissa ruokalakeskusteluissa. Yksi tärkeimmistä tavoitteistamme ensi vuonna onkin erilaisten opiskelijoiden huomioiminen. Kasvatustieteilijöiden joukko on todella heterogeeninen, joten haluaisimme tarjota jokaiselle jotakin: tapahtumia ja tukea on oltava niin lukiosta tulleelle Kaisalle 19 vee kuin jo kandin avoimessa tehneelle viisikymppiselle Jormalle. Tehtävä on haastava, mutta mielestämme tässäkin asiassa monta kokkia yhdessä saa aikaan parhaan sopan.
Tulevaa vuotta odotellen,
Tuutorvastaavat Mira Valkonen ja Elina Kangastupa
Elinikäisen oppimisen kesä töissä, opiskellen tai matkustellen, innovoiden ja haaveillen - kaikki panostusta omaan elämään
Mitäpäs kaikkea kuuluukaan meidän yliopisto-opiskelijoiden alkukesään. No ainakin enemmän tai vähemmän riehakas wappu, mutta sehän oli ja meni jo. Auringonpaisteiset päivät ja luonnon kukkaan puhkeaminen taas vaan ovat aina sellaisia ilmiöitä, jotka saavat hormonit hyrräämään ja herättelevät unisimmatkin opiskelijat talvipöhöstä ja suuntaamaan innolla kohti uutta kesää ja uusia suunnitelmia. Mutta siis, mitä ihmettä nyt oikein ajan tässä takaa, kun kirjoittelen iltamyöhällä tätä kolumnin tapaista juttuani, pää pyörällä ensimmäisen työpäiväni informaatiotulvasta ja kesä täynnä kiireisiä työtunteja ja uuden oppimista. No niin juuri, eihän tämä aika vuodesta ole sittenkään välttämättä se kaikkein huolettomin meille opiskelijoille.
Ensiksikin, elämme vielä globaalin taloudellisen notkahduksen jälkimainingeissa, eivätkä yleisesti ottaen yritysten taloudelliset resurssit suosi vielä meitä kesätöihin haikailevia akateemikkoja samaan malliin kuin vielä kesällä 2008. Onneksi parempaan suuntaan ollaan jo menossa, mistä kiitos kuuluu myös suomalaisille kuluttajille. No mutta joka tapauksessa, varmasti vielä tässäkin vaiheessa kevättä osa opiskelijoista pureskelee kynsiään ja harrastaa armotonta työpaikan metsästystä virtuaalisten kanavien kautta. Hyvin suosittua on myös aloittaa nyt soittorumba erinäisiin mahdollisiin työpaikkoihin ja joutua varsinkin näin myöhäiskeväästä sitten kuuntelemaan kyllästymiseen asti ei-oota. Löytyypä yliopistoltamme myös joukko opiskelijoita, jotka ovat ainakin hiukan tyytymättömiä, vaikka ovat päässeet kesäksi ruokkimaan pankkitiliään. Olen itsekin kuullut usean opiskelijan suusta tämän hyvin ymmärrettävän toiveen; sormet syyhyäisivät jo päästä tekemään oman alan hommia kaikenlaisen kaupan kassatyön ja siivoilun sijasta. tottahan se vain on, että meidän kasvatustieteilijöiden varsinkin voi olla äärimmäisen vaikea päästä oman alan hommiin, verrattuna kohtalotovereihimme Tamkin puolella. Näiden kahden porukan lisäksi löytyy varmasti myös ihmisiä, jotka tuskastelevat ”työskentelypakon” kanssa. Ehkäpä he ennemmin opiskelisivat ja samalla vaikkapa näkisivät hiukan maailmaa matkustellen, mutta juuri niitä itselle tarpeellisten aineiden kesätenttejä ei kesäkuukausien aikana välttämättä ole ollenkaan suoritettavana ja siksi taloudellinen tilanne pakottaa juoksemaan työn perässä ja hautaamaan muut suunnitelmat.
Eli siis huolehdittavaa ja stressattavaa löytyy taas tänäkin kesänä, mutta olisiko sittenkin mahdollista tarkastella omaa työtilannetta, mikä se sitten sattuu olemaankaan, tuoreesta näkökulmasta, optimistisella asenteella. En ala saarnata tässä kaikenlaisen työkokemuksen hyödystä CV: ssä, mutta olen sitä mieltä, että työskentely eri aloilla voi myös laajentaa maailmankuvaa. Esim. asiakaspalvelijana törmää monenlaisiin elämäntilanteisiin ja - tarinoihin ja saattaa oppia suhtautumaan lempeämmin ihmisiin, joita tulee kadulla kävellessä helposti vain mulkoiltu halveksuvaan sävyyn. Niin sanotussa ruohonjuurityössä oppii myös arvostamaan käsillä tekemistä ja fyysistä työtä. Eihän tällaisesta elämänkokemuksesta voi mahdollisesti hallinnollisiin ja esimiestehtäviin päätyville opiskelijoille olla muuta kuin hyötyä.
No, palataanpas sitten taas näihin työn vieroksujiin, jotka haaveilisivat ”akateemisesta kesälomasta”. Ovatko he laiskoja ihmisiä, jotka eivät kehtaa panostaa edes omaan tulevaisuuteensa? Mielestäni eivät todellakaan. On väärin, että vaatimukset yhteiskunnassamme ovat menneet siihen, että jo opiskeluaikana pitäisi juosta kampukselta töihin ja sieltä taas harrastuksiin. Minusta nuorella aikuisella saa ja tulee olla aikaa myös tunnustella elämää, matkustella, haaveilla ja suunnitella. Tällaista ”turhaa” laiskottelua vaatii myös kuuminta hottia oleva innovatiivinen työskentely. Jos yhteiskuntamme haluaa tulevaisuuden Suomesta innovoijien teknologiakeskuksen, ei sen pitäisi ajaa nuoria aikuisiaan burn outiin.
Yksi kesä tai parikin ilman työpaikkaa ja työkokemusta opiskeluaikana ei siis välttämättä kaada maailmaa, vaan voi olla jopa mahdollisuus oman mielekkään elämänsuunnan ja elämänarvojen löytämiseen. Itse aion tänä kesänä kerätä työkokemusta ja oppia nauttimaan käytännössä tekemisen meiningistä, mutta ehkäpä ensi kesänä minut löytää au- pairina Keski-Euroopasta tai sitten ihan kotoisasti vaan Rosendahlin rannasta tenttiopuksen kanssa auringosta torkkumasta.
Mukavaa kesän odotusta ja inspiroivaa kesää kasvatustieteilijöille ja kaikille Panopticonin lukijoille töissä tai ”työttömänä”!!
-Anu Silvennoinen
Ensiksikin, elämme vielä globaalin taloudellisen notkahduksen jälkimainingeissa, eivätkä yleisesti ottaen yritysten taloudelliset resurssit suosi vielä meitä kesätöihin haikailevia akateemikkoja samaan malliin kuin vielä kesällä 2008. Onneksi parempaan suuntaan ollaan jo menossa, mistä kiitos kuuluu myös suomalaisille kuluttajille. No mutta joka tapauksessa, varmasti vielä tässäkin vaiheessa kevättä osa opiskelijoista pureskelee kynsiään ja harrastaa armotonta työpaikan metsästystä virtuaalisten kanavien kautta. Hyvin suosittua on myös aloittaa nyt soittorumba erinäisiin mahdollisiin työpaikkoihin ja joutua varsinkin näin myöhäiskeväästä sitten kuuntelemaan kyllästymiseen asti ei-oota. Löytyypä yliopistoltamme myös joukko opiskelijoita, jotka ovat ainakin hiukan tyytymättömiä, vaikka ovat päässeet kesäksi ruokkimaan pankkitiliään. Olen itsekin kuullut usean opiskelijan suusta tämän hyvin ymmärrettävän toiveen; sormet syyhyäisivät jo päästä tekemään oman alan hommia kaikenlaisen kaupan kassatyön ja siivoilun sijasta. tottahan se vain on, että meidän kasvatustieteilijöiden varsinkin voi olla äärimmäisen vaikea päästä oman alan hommiin, verrattuna kohtalotovereihimme Tamkin puolella. Näiden kahden porukan lisäksi löytyy varmasti myös ihmisiä, jotka tuskastelevat ”työskentelypakon” kanssa. Ehkäpä he ennemmin opiskelisivat ja samalla vaikkapa näkisivät hiukan maailmaa matkustellen, mutta juuri niitä itselle tarpeellisten aineiden kesätenttejä ei kesäkuukausien aikana välttämättä ole ollenkaan suoritettavana ja siksi taloudellinen tilanne pakottaa juoksemaan työn perässä ja hautaamaan muut suunnitelmat.
Eli siis huolehdittavaa ja stressattavaa löytyy taas tänäkin kesänä, mutta olisiko sittenkin mahdollista tarkastella omaa työtilannetta, mikä se sitten sattuu olemaankaan, tuoreesta näkökulmasta, optimistisella asenteella. En ala saarnata tässä kaikenlaisen työkokemuksen hyödystä CV: ssä, mutta olen sitä mieltä, että työskentely eri aloilla voi myös laajentaa maailmankuvaa. Esim. asiakaspalvelijana törmää monenlaisiin elämäntilanteisiin ja - tarinoihin ja saattaa oppia suhtautumaan lempeämmin ihmisiin, joita tulee kadulla kävellessä helposti vain mulkoiltu halveksuvaan sävyyn. Niin sanotussa ruohonjuurityössä oppii myös arvostamaan käsillä tekemistä ja fyysistä työtä. Eihän tällaisesta elämänkokemuksesta voi mahdollisesti hallinnollisiin ja esimiestehtäviin päätyville opiskelijoille olla muuta kuin hyötyä.
No, palataanpas sitten taas näihin työn vieroksujiin, jotka haaveilisivat ”akateemisesta kesälomasta”. Ovatko he laiskoja ihmisiä, jotka eivät kehtaa panostaa edes omaan tulevaisuuteensa? Mielestäni eivät todellakaan. On väärin, että vaatimukset yhteiskunnassamme ovat menneet siihen, että jo opiskeluaikana pitäisi juosta kampukselta töihin ja sieltä taas harrastuksiin. Minusta nuorella aikuisella saa ja tulee olla aikaa myös tunnustella elämää, matkustella, haaveilla ja suunnitella. Tällaista ”turhaa” laiskottelua vaatii myös kuuminta hottia oleva innovatiivinen työskentely. Jos yhteiskuntamme haluaa tulevaisuuden Suomesta innovoijien teknologiakeskuksen, ei sen pitäisi ajaa nuoria aikuisiaan burn outiin.
Yksi kesä tai parikin ilman työpaikkaa ja työkokemusta opiskeluaikana ei siis välttämättä kaada maailmaa, vaan voi olla jopa mahdollisuus oman mielekkään elämänsuunnan ja elämänarvojen löytämiseen. Itse aion tänä kesänä kerätä työkokemusta ja oppia nauttimaan käytännössä tekemisen meiningistä, mutta ehkäpä ensi kesänä minut löytää au- pairina Keski-Euroopasta tai sitten ihan kotoisasti vaan Rosendahlin rannasta tenttiopuksen kanssa auringosta torkkumasta.
Mukavaa kesän odotusta ja inspiroivaa kesää kasvatustieteilijöille ja kaikille Panopticonin lukijoille töissä tai ”työttömänä”!!
-Anu Silvennoinen
Jos tulee lätäkkö vastaan – kierrä se
Luin internetistä, että tutkijat epäilevät lisääntyvällä valon määrällä kenties olevan suurikin merkitys itsemurhien yleistymisen kanssa. He toteavat sen johtuvan todennäköisesti unihäiriöiden lisääntymisestä ja aivojen hormonien muutoksista. Itsemurhien määrä lähtee kuulemma kasvuun helmikuussa ja saavuttaa huippunsa kesäkuussa. Eli päinvastoin kuin luullaan, itsemurhien määrät eivät ole korkeimmillaan kaamoksen aikana.
Samassa artikkelissa todetaan myös, että lisääntyvän valon määrä on monien mielestä mahtavaa, kun energiaa tuntuu olevan aiempaa enemmän ja mielikin on positiivisempi. Onnellisten ihmisten näkeminen voi tosin olla masentuneelle kova paikka. Aivan kuin valo paljastaisi oman synkän tilanteen, johon on talven aikana saanut käpristyä.
Että sellaista. Toiset masentuvat. Valoa tulee ovista ja ikkunoista. Kokoajan paistaa. Talvella oli sentään pimeää. Täytyy vaihtaa paksu toppatakkikin kevyempään. Ja kun ulos lähtee kävelemään, siellä näyttääkin kamalalta. On likaista lunta. Ja lumen alta paljastuneita roskia. Kaikenmaailman pillimehuja. Ja rikki menneitä pyöriä. Jätetty nyt sitten lojumaan ojan reunalle. Oikein kiva. Ja kun lumet sulaa, on märkää. Joka paikassa on lätäköitä. On mutaistakin. Hyi. Puissa ei ole edes lehtiä alkukeväästä. Talvella ne näyttivät vielä siedettäviltä, kun niissä oli lunta. Nyt ne vain töröttävät maasta taivasta kohti. Oksat sojottavat minne mikäkin. Rumia ovat puutkin keväällä.
Toiset ovat innoissaan. Voi että, kun on mukavaa. Kevät tulee. Ja aurinko paistaa. Valoa, valoa enemmän valoa. Ja keväällä kaikki näyttää niin kauniilta. Vaikka onkin niitä roskia. Ja likaista lunta. Ja märkää. Mutaista. Paljaita puita. On on, mutta innokkaat eivät välitä. Onhan siellä ulkona paljon muutakin. Näkyy vihdoinkin jotain vihreää. On ojia, joissa on vettä. Vaikka onkin kuraista, niin nätti on oja. Ja on kukkia. On valkovuokkoja. Ja voi, leskenlehtiä. Se on aina varma kevään merkki, kun törmää ensimmäiseen. Se ei ole edes kaunis kukka, mutta kun se on kevään ensimmäinen niin se näyttää hyvinkin kauniilta. Sillä on jokin merkitys, joka tekee siitä kauniin. Kaunis kukka siis.
Jos ajattelet, että kevät on ihan tyhmä, niin lopetahan se ajattelu. Tulee parempi mieli. Jos tulee lätäkkö vastaan, kierrä se. Jos on mutaista, laita kumisaappaat jalkaan. Jos on roskia maassa, kerää ne pois. Jos on rumia puita, anna niille aikaa. Lehden kasvavat kyllä, viikko tai pari ja niissä alkaa jo näkyä jotain vihreää.
Eikä siinä vielä mitään, että on ulkona olo kamalaa. Mutta kun meinaa muutenkin olla hiukan kamalaa. Ei enää ajatus ”nämä pari viikkoa kun vielä jaksan, niin sitten alkaa kesäloma” oikein lohduta. Koska ne pari viikkoa ovat lähes sietämättömiä. Esseen palautuksia. Ryhmätöitä. Esitelmiä. Tenttejä. Tenttejä. Tenttejä. Huhheijaa. Ja palkintohan on mitä mieluisin. Kolme kuukautta työn tekoja. Tai sama määrä opiskelua. Hieman lisää tenttejä siis. Ole siinä nyt sitten iloinen ja innostunut.
Ja mehän olemme. Emme luovuta. Kierrämme tasan tarkkaan jokaisen lätäkön. Emme välitä roskista tai mutaisista teistä. Annamme puille aikaa. Palautamme jokaisen esseen ajoissa. Teemme kaikki ryhmätyöt valmiiksi. Pidämme esitelmät. Ja tentimme jokaisen eteen tulevan tentin. Koska luovuttaa ei saa.
-Riikka Koskinen
Ps. Nyt voit viedä puutarhatontut talven suojista ulkoilmaan. Ne tarkenevat kyllä.
Linkit:
http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/terveys.asp?id=2022431
http://plaza.fi/ellit/liikunta-ja-terveys/liikunta-ja-hyvaolo/kevat-ei-pirista-kaikkia
Samassa artikkelissa todetaan myös, että lisääntyvän valon määrä on monien mielestä mahtavaa, kun energiaa tuntuu olevan aiempaa enemmän ja mielikin on positiivisempi. Onnellisten ihmisten näkeminen voi tosin olla masentuneelle kova paikka. Aivan kuin valo paljastaisi oman synkän tilanteen, johon on talven aikana saanut käpristyä.
Että sellaista. Toiset masentuvat. Valoa tulee ovista ja ikkunoista. Kokoajan paistaa. Talvella oli sentään pimeää. Täytyy vaihtaa paksu toppatakkikin kevyempään. Ja kun ulos lähtee kävelemään, siellä näyttääkin kamalalta. On likaista lunta. Ja lumen alta paljastuneita roskia. Kaikenmaailman pillimehuja. Ja rikki menneitä pyöriä. Jätetty nyt sitten lojumaan ojan reunalle. Oikein kiva. Ja kun lumet sulaa, on märkää. Joka paikassa on lätäköitä. On mutaistakin. Hyi. Puissa ei ole edes lehtiä alkukeväästä. Talvella ne näyttivät vielä siedettäviltä, kun niissä oli lunta. Nyt ne vain töröttävät maasta taivasta kohti. Oksat sojottavat minne mikäkin. Rumia ovat puutkin keväällä.
Jos ajattelet, että kevät on ihan tyhmä, niin lopetahan se ajattelu. Tulee parempi mieli. Jos tulee lätäkkö vastaan, kierrä se. Jos on mutaista, laita kumisaappaat jalkaan. Jos on roskia maassa, kerää ne pois. Jos on rumia puita, anna niille aikaa. Lehden kasvavat kyllä, viikko tai pari ja niissä alkaa jo näkyä jotain vihreää.
Eikä siinä vielä mitään, että on ulkona olo kamalaa. Mutta kun meinaa muutenkin olla hiukan kamalaa. Ei enää ajatus ”nämä pari viikkoa kun vielä jaksan, niin sitten alkaa kesäloma” oikein lohduta. Koska ne pari viikkoa ovat lähes sietämättömiä. Esseen palautuksia. Ryhmätöitä. Esitelmiä. Tenttejä. Tenttejä. Tenttejä. Huhheijaa. Ja palkintohan on mitä mieluisin. Kolme kuukautta työn tekoja. Tai sama määrä opiskelua. Hieman lisää tenttejä siis. Ole siinä nyt sitten iloinen ja innostunut.
Ja mehän olemme. Emme luovuta. Kierrämme tasan tarkkaan jokaisen lätäkön. Emme välitä roskista tai mutaisista teistä. Annamme puille aikaa. Palautamme jokaisen esseen ajoissa. Teemme kaikki ryhmätyöt valmiiksi. Pidämme esitelmät. Ja tentimme jokaisen eteen tulevan tentin. Koska luovuttaa ei saa.
-Riikka Koskinen
Ps. Nyt voit viedä puutarhatontut talven suojista ulkoilmaan. Ne tarkenevat kyllä.
Linkit:
http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/terveys.asp?id=2022431
http://plaza.fi/ellit/liikunta-ja-terveys/liikunta-ja-hyvaolo/kevat-ei-pirista-kaikkia
Uunot Epsanjassa
¡Buenas!
Kirjoittelemme tätä tekstiä bussissa matkalla takaisin Sevillaan; olemme juuri viettäneet viikon aurinkorannikolla Karin vanhempien kanssa. Bussin radiossa pauhaa periespanjalainen musiikki ja ikkunasta vilisee upeat näkymät Sierra Nevadan vuoristosta. Häivähdys koti-ikävästä pyörii mielessä. Pilvet alkavat rakoilla ja aurinko valtaa Andalusian. Pian muistamme, että ensi viikolla alkaa karnevaalit; mieli kirkastuu.
Olemme siis kaksi kasvatustieteilijää, jotka lähtivät kevääksi vaihto-opiskelemaan Espanjaan, Sevillaan. Lähdimme reissuun tammikuun lopussa ja olemme nyt viettäneet Andalusiassa noin kolme kuukautta. Kokemus on todellakin ollut vailla vertaa.
Ensipuraisu ja majoitus
Tammikuun 25. päivä pakkasimme kapsäkkimme ja otimme halvat lennot kohti etelää. Suunnaton lähtöjännitys oli purkautunut jo viikkojen ajan irrationaalisina kiukkupuuskina; edessä olisi suuri seikkailu. Pitkän matkustuksen jälkeen saavuimme Sevillaan, jossa meillä oli varattuna hostelli viikoksi; sieltä käsin tekisimme tiedusteluretkiä Sevillan sykkeeseen. Iltapäivisin vietimme siestaa etsien netistä asuntoilmoituksia sekä nauttimalla auringosta hostellin kattoterassilla. Noin 30 puhelun ja 40 hysteerisen nauruhepulin jälkeen pääsimme katsomaan erästä kämppää. Kartta kädessä suunnistimme keskustan toiselle puolelle, jossa meitä odotti suuri tammiportti ja sen takana harmahtunut espanjalaisherra sekä pirteä ruotsalaistyttö tulkkina. Asunnon hinta määräytyi henkilöiden mukaan, joten yhden hengen huoneen hinta oli tuplasti kalliimpi jos siinä asui kaksi henkeä. Emme siis ottaneet ensimmäistä asuntoa, sillä yksi kolkko huone pimeällä sisäpihalla olisi maksanut 500 euroa. Asuntojahti siis jatkui vielä.
Seuraavalla viikolla saimme järjestetyksi toisen asuntonäytön ja kävimme katsomassa keskustasta kämppää, josta sitten päädyimmekin vuokraamaan huoneen. Hintaa huoneelle tuli yhteensä 550e/kk, mutta hintaan sisältyy siivooja, sähkö, vesi ja interneeeetti. Talo, jossa vieläkin asumme on nelikerroksinen (jos kattoterassi lasketaan mukaan) ja asumme itse kolmannessa kerroksessa. Talossa asuu muitakin vaihtareita, joten meillä on hyvät mahdollisuudet oppia kieltä. Huoneessamme on kaksi ikkunaa/ranskalaista parveketta ja yksi pistorasia. Lisäksi meillä on aitamainen ovirakennelma; ts. huoneeseen tullaan sisälle eteisestä, joka on vessakoppi-tyylinen lastulevyrakennelma, jossa ei ole kattoa, eikä seiniä ylös asti...jos ymmärrät mitä selityksellä tarkoitamme ajatusmaailmamme ovat identtiset. Huoneessa on myös tehokas ilmastointi ts. huonot tiivisteet ikkunoissa/ovissa. Saimme aluksi nukkua pipot päässä, villasukat jalassa, peitot ja makuupussit päällä ja paksut paidat yllämme. Aamuisin hiusvahakin oli kohmettunut betoniksi.
Huone tuntui aluksi kovin kolkolta ja tyhjältä, joten päätimme hakea paikallisesta Ikeasta pussillisen pohjoismaata. Ostimme siis peitot, lakanat ja pari lamppua. Retkellä pääsimme myös maistamaan "tyypillisiä" ruotsalaisia tapaksia, eli TIETENKIN friteerattua perunamuusia, ketsupilla ja sipulirouheella. (???)
Matkalla Ikeaan törmäsimme myös ensimmäiseen todelliseen slummiin; valtatien vieressä olevaan hökkelikylään. Siitä ei jäänyt mitään hyvää sanottavaa.
Eräänä iltana eksyimme erääseen paikalliseen opiskelija-asuntolaan hieman hämäriin kekkereihin. Noin viidentoista hengen asumuksessa oli arviolta 150 henkeä, joista satakunta oli talon katolla. Rappukäytävässä musiikki pauhasi täysillä ja vessat lainehtivat. Talo muistutti erehdyttävän paljon suomalaisia yökerhoja. Toki tuollainen paikka voi olla hauska, jos siellä on vieraana, mutta asukkaana voisimme kuvitella tarvitsevamme rauhoittavia lääkkeitä, tukkupaketin korvatulppia ja mahdollisesti köydenpätkän. Palattuamme noista infernaalisista kemuista kämpille, alkoi oma majoituksemme tuntua kummasti kodikkaammalta.
Byrokratiaa ja sairastelua
Kämpän etsimisen lisäksi ensimmäiset viikot kuluivat pääosin tutustumisen merkeissä, virallisten asioiden hoitamisessa ja kulttuuriin totuttelemisessa. Erityisesti siestan viettäminen vaati hieman totuttelemista. Noin klo 14 edelleen klo 17.30 asti vietetään siestaa. Mielenkiintoinen aika sinällään, kun tyypillinen suomalainen olisi juuri tuolloin pirteimmillään hoitamassa asioita. Saimme siis yleensä päivän aikana hoidettua korkeintaan yhden asian. Ja vielä juuri ja juuri ennen siestan alkamista. Sen jälkeen yleensä metsästimme jotakin syömistä, odotimme siestan loppumista, kyllästyimme odottamiseen, väsähdimme ja pian tajusimmekin että on liian myöhäistä hoitaa enää mitään asioita. Pues, mañana! Pian siestaankin tottui ja opimme jopa nauttimaan jokapäiväisestä lepotauosta. Turististatuksesta emme kuitenkaan päässeet vielä hetkeen irti, sillä kuljimme kartta kädessä ja suoritimme ostoksemme tietenkin kalleimmissa paikoissa.
Ennen koulun alkamista päätimme etsiä käsiimme paikallisen Atalpan. Kasvatustieteiden laitos osoittautui suhteellisen ränsistyneeksi rakennukseksi, joten olonsa tunsi heti kotoisaksi. On ilmeisesti olemassa jonkinlainen yleinen sääntö, etteivät kasvatustieteen laitokset ole komeimmasta päästä. Tosin täytyy myöntää, että sisäpihan puutarha sai silmät säkenöimään.
Pian Sevillaan saapui uusi suomalainen vahvistus Hämeenlinnan OKLsta, Iida-Maria. Tuttavallisemmin Iida, asustaa meidän talomme alakerroksessa. Edessä oli jälleen byrokraattisten asioiden hoitamista. Yllätykseksemme asioiminen yliopistolla onnistui englanninkielellä oikein mukavasti. Toistaiseksi asiat olivat kuitenkin menneet vähän liiankin sutjakasti, ja nyt erinäiset vaikeudet alkoivat ilmaantua. Leimoja piti hakea sieltä täältä, ja allekirjoituksia tuolta. Asiaa ei helpottanut se, että ERASMUS-info pidettiin espanjaksi ja vain päivää ennen deadlinea. Kursseja valitsimme sen mukaan, mitä epäselviltä nettisivuilta, ja Iidan kaveriltaan saamista neuvoista ymmärsimme. Eli toistaiseksi opistosuunnitelmamme koostui englanninkursseista, espanjan peruskurssista ja jalkapallon teoriasta ja käytännöstä.
Noihin aikoihin Kari myös sairastui poskiontelotulehdukseen. Soitimme matkavakuutuksen osoittamalle lääkärille, mutta saimme ajan suhteellisen pitkän ajan päähän. Poskionteloiden ollessa pamahtamispisteessä, päätimme marssia suoraan ensimmäisen lääkärin puheille. Paikallisen terveyskeskuksen vastaanotossa hommat sujuivat suorastaan yllättävän ripeästi. Pyysimme päästä englantia puhuvan lääkärin pakeille, ja näin todella kävikin. Tohtorin englanninkielen taso tosin rajoittui numeroiden osaamiseen. Hetken espanjankielisen oiresönkkäyksen jälkeen ja sen kummemmin tutkimatta lääkäri määräsi viiden päivän antibioottikuurin poskiontelontulehdukseen. Hyväksyimme mukisematta, sillä olimme itse tehneet saman kotidiagnoosin.
Yllätykseksemme lääkärikäyntimme ei maksanutkaan mitään, vaan selvisimme näyttämällä kansainvälistä Kela-korttia. Lääkkeetkin tulivat maksamaan vain 15,55 EUR, jotka matkavakuutus korvasi. Matkavakuutus on osoittautunut yllättävän käteväksi, sillä olemme muutaman kerran joutuneet turvautumaan lääkärin neuvoihin.
Kielen puhuminenkin alkoi vähitellen parantua, kun pyrimme kommunikoimaan kämppistemme kanssa. Toki muutama viinilasillinen joudutti prosessia. Tällä hetkellä taloamme majoittaa kolme suomalaista(meidät mukaan lukien), kolme ranskalaista, kaksi italialaista, yksi katalaani, kaksi puolalaista, yksi britti ja yksi belgialainen. Talossamme pyörii siis monenlaista vaihtaria, niin entisiä asukkaita, kuin heidän kavereitaankin.
Sääilmiöt
Aluksi näytti myös siltä, että Sevillassa sataa vain keskiviikkoisin, sillä jokaisena keskiviikkona satoi ainakin jossain määrin. Tosin ERASMUS-infossa väitettiin tämän vuoden olleen jopa yllättävän sateinen. No joo, onhan se aika erikoista, jos talvella sataa pari kertaa kuukaudessa.
Pian sateet alkoivat kuitenkin ilmaantua muinakin päivinä ja maailmanlopun ilmoja alkoi olla jopa siinä määrin, että Ylekin siitä uutisoi. Vettä siis tosiaan tuli monta viikkoa putkeen ja kymmenen päivän sääennusteessa vain yhdelle päivälle oli luvattu pelkästään pilvistä. Aloimme jopa luulla, että aurinkoinen ja lämmin Espanja oli pelkkä tornihuhu.
Vaikka säät olivatkin suomalaisittain kesäisiä, ei sopinut valittaa, sillä meidän kokemat sääilmiöt olivat olleet suhteellisen mietoja verrattuna esimerkiksi Malagan tulviin, jossa vesiraja oli noussut jopa ensimmäiseen kerrokseen asti ja ihmisiä jouduttiin evakuoimaan helikoptereilla, tai Madridin lumisateisiin jotka kuulemma lamauttivat suuren osan liikenteestä).
Oli mielenkiintoista seurata eteläespanjalaisten suhtautumista lumisateeseen, jota hehkutettiin monta päivää uutislähetyksissä. Siellä Suomessa se taisi olla melkoisen tuttu elementti viime talvena, vai mitä?
Kaiken kaikkiaan oli siis oltava tyytyväinen, ettei tarvinnut lähteä yliopistolle räpylät tai sukset jalassa; rimpula sateenvarjo riitti.
Tapastelu
Yksi mielenkiintoiseksi osoittautunut osa espanjalaista kulttuuria oli tapasten syöminen, eli tapastelu. Tai oikeastaan mielenkiintoista oli se, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Yritimme useaan otteeseen löytää hyvää, tai oikeastaan mitä tahansa paikkaa, jossa voisimme nauttia paikalliseen tapaan tapaksia. Ensimmäisenä päivänämme Sevillassa onnistuimme tilaamaan tapakset muitta mutkitta, mutta nyt siitä oli muodostunut jonkinasteinen ongelma. Ilmeisesti elimme täysin eri ruokailurytmissä, sillä saimme jatkuvasti vastaukseksi "Ei olé!". Eräänäkin lauantaina olimme kaupungilla, kun nälkä yllätti. Muistimme matkan varrelta paikan, jossa oli suuret mainokset upeista pasta-annoksista, herkullisista tapaksista ja muista oheisista, joten päätimme suunnata kohti kyseistä syöttölää. Ravintolaan saavuttuamme istuimme pöytään ja aloimme selata ruokalistaa. Palvelua ei kuitenkaan kuulunut, joten päätimme mennä baaritiskille esittämään tilauksemme. Siellä meitä tervehti nuori nainen, joka sanoi, että voisimme saada vain valmisdonitseja. Kun yritimme kysyä, koska keittiö olisi auki ja koska ruokaa saisi, vastasi nainen tylysti: "¡No!". Kun näitä kokemuksia oli pohjalla muutama, alkoi myös tyypillinen suomalainen vainoharhaisuus nostaa päätään: "Emmekö me kelpaa espanjalaisten ravintoloihin?"
Emme kuitenkaan luovuttaneet, vaan suuntasimme erääseen tapaspaikkaan, johon kaikki kansalaisuudet ovat tervetulleita; eli McDonald'siin. Kyllä amerikkalaiset osaavat! Espanjan tyypillinen tapasperinne juontaa juurensa siihen, kuinka baarinpitäjät peittivät tarjoamansa juomat pienillä lautasilla tai kansilla, jotteivät hyönteiset pääsisi juomiin. Pian lautasille alettiin myös laittaa pientä purtavaa. Sana tapas itse asiassa tuleekin tapar –verbistä, joka tarkoittaa peittämistä tai sulkemista kannen alle.
Opiskelut ja muuta hölynpölyä
Pian tuli myös aika aloittaa opintomme yliopistolla. Ensimmäinen luentomme oli englantilaisen filologian puhekurssi. Tuntui eriskummalliselta, että opettaja puhui vain espanjalta kuulostavaa kieltä; pian tajusimme erehtyneemme italian kurssille. Naurun saattelemana siirryimme viereiseen luokkaan, jossa lähes ensimmäistä kertaa todella ymmärsimme jotakin.
Kurssit ovat olleet oikein mukavia, ja vähintäänkin erilaisia kuin Tampereella. Puhekurssilla lauloimme yhdessä Tom Jonesin It's Not Unusal-kappaletta ja kirjoituskurssilla (, joka muuten pidetään ma-ke klo 20-21) mietimme, millainen otsikko on hyvä. Samaisella viikolla oli myös aika aloittaa kasvatustieteen opinnot. Maanantaina menimme urheasti jalkapallo/käsipallo –kurssin teoriatunnille. Kovin paljoa emme siitä ymmärtäneet, kun Patrick Dempseyn (pojat, se on joku Greyn anatomia-tyyppi) näköinen atleetti suolsi espanjaa kymmenen sanaa sekunnissa. Yhteinen kieli löytyi vasta, kun katsoimme käsipallovideoita YouTubesta. Hämmentyneenä edellisestä kurssista, menimme kokeilemaan Expresión Corporal –kurssia (ruumiillinen ilmaisu). Tämä kurssi oli vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kokemus. Saavuimme kurssille hieman myöhässä ja hieman hilpeällä tuulella, sillä yrittäessämme kysyä opettajalta olemmeko oikealla tunnilla, repesimme molemmat nauramaan. Koko 40 henkinen luokka yhtyi nauruun ja aplodeerasi meille opettajan esiteltyä meidät. Tälläkään kertaa emme ymmärtäneet juuri mitään, mutta teimme kaikki liikkeet kiltisti perässä ja esitimme sujuvasti kirjoittavamme muistiinpanoja muiden mukana.
Kävimme myös espanjankurssin tasokokeessa, eli alkutestissä, jossa katsottiin millä tasolla osaamme espanjaa, ja miltä tasolta meitä lähdettäisiin opettamaan. Karille tuo kyseinen testi oli täyttä ajanhukkaa, sillä hän ei edes ymmärtänyt tehtävänantoja kunnolla; nollataso kutsui. Tästä huolimatta hän kuitenkin istui sitkeästi paikallaan koko tuon ajan, sillä ei kehdannut olla ensimmäinen sadasta, joka poistuu. Tiia sen sijaan teki tehtävät ja selvitti tiensä kakkostasolle. Samaisella retkellä Kari vihdoin rohkaistui ja poimi katuja reunustavista appelsiinipuista itselleen aidon luomuappelsiinin. Mutta uskokaa pois, ne ei ole niin hyviä kuin luulisitte; puoli kourallista siemeniä ja maku kuin puolukan ja sitruunan sekoituksella.
Lisää sääilmiöistä
Tähän väliin pieni sivumaininta espanjalaisesta meteorologiasta: paikalliset sääennustukset saattavat useinkin heittää häränpyllyä. Vaikka olisi luvattu rankkasateita, saattaisi paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, ja toisinpäin.
Muutaman viikon monsuunin jälkeen kesä kuitenkin vihdoin saapui Sevillaan. Uutisissa luvattiin vihdoin paranevaa säätä koko Espanjaan ja tällä kertaa arvailut osuivat oikeaan. Elohopea on kohonnut parhaimmillaan +32°C korkeudelle. Hullaantuneina auringosta ja lämmöstä poltimme poskipäämme ja käsivartemme jo ensimmäisinä päivänä. Yllätykseksemme lämpötila ei juurikaan laskenut iltaa kohden; Karin kävellessä espanjan tunnille (n. 18.00) lämpötila pysytteli helposti yli 30°C ja palatessakin lämpömittari oli näyttänyt vielä 29 astetta. Täällä myös auringonpaiste on hieman polttavampi kuin Suomessa; viiden minuutin jälkeen suorastaan tuntee kuinka iho kärventyy. Odotamme innolla ja kauhulla kesän lämpötiloja, jotka voivat kuulemma helpostikin nousta yli 40 asteen. Huh! ¡Qué calor!
Kulttuuria ja hengenravintoa
Pääsiäisenä pääsimme nauttimaan hengen ravintoa Semana Santan merkeissä. Semana Santa on tapahtumana Sevillassa erittäin suuri ja vaikuttava; ainakin paikallisten mielestä. Tätä pyhää viikkoa on hehkutettu jo kuukausia etukäteen. Lapset ilmoitetaan erilaisiin veljeskuntiin jo ennen syntymää ja nämä veljeskunnat sitten osallistuvat pääsiäiskulkueisiin joka vuosi. Kulkueissa soi surumielinen marssimusiikki, kuljetaan kynttilät kädessä ja kannetaan valtavia Jeesus-veistoksia. Keskusta oli jopa osittain suljettuna vain sen takia, että innokkaimmat halusivat ostaa istumapaikkoja kulkueita varten. Jos aikoi päästä paikasta A paikkaan B, oli katsottava kulkueaikatauluja ja yksityisten katsomoiden sijainnit ja sen jälkeen päättää kierrätkö keskustan oikealta vai vasemmalta puolelta.
Kaikki tämä alkuhypetys sai mielenkiintomme heräämään ja lähdimme italialaispainotteisessa joukossa suuntaamaan kohti kulkueiden reittejä. Odotettuamme yli tunnin tungeksivassa väkijoukossa näimme kuinka Klu Klux Klanin näköiset hiippalakkihyypiöt tulivat ulos kirkosta kynttilät kädessä, ja voimme sanoa, että antikliimaksi oli melkoinen. Tätä emme tietenkään voineet näyttää muille seurueemme jäsenille, sillä hurmaantuneet italialaisjäsenet pläräilivät jo esitevihkosiaan suunnitellakseen seuraavan kulkueen etsimistä. Seurasimme porukassa vielä yhden kulkueen, jonka jälkeen siirryimme yöpuulle noin kello neljältä aamulla. Seuraavana päivänä päätimme jättää kulkueet väliin ja lähdimme läheiseen supermarkettiin ostamaan grilliä ja sangriaa. Illalla vietimmekin upeat grillijuhlat kattoterassilla kämppistemme kanssa; ranskalaiset tekivät sangriaa, jokainen grillasi omat ruokansa ja me opetimme kaikille Mölkyn™ pelaamista. Lasit helisivät, sillä italialaisedustuksella oli vaikeuksia hahmottaa pelissä pärjäämisen olevan enemmän kiinni taidosta kuin voimasta.
Summa summarum
Vaihtomme on nyt suurin piirtein puolivälissä. Se, mitä aiomme tehdä jälkimmäisellä puoliskolla on vielä suunnitteluasteella, mutta todennäköisesti reissaamme pitkin Espanjaa ja lopulta palaamme Suomeen Interrail-lipun voimin. Syksyllä palaamme takaisin yliopistolaisen arkeen mahtavien muistojen saattelemana.
Vaihtoon lähteminen on ainakin tähän asti ollut ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistämme. Olemme oppineet paljon uusista kulttuureista, ihmisistä ja jopa itsestämme; saaneet roppakaupalla uusia ystäviä eri puolilta maailmaa ja nähneet yhtä jos toistakin. Suosittelemme vaihtoon lähtemistä kaikille, jopa vihamiehillemme. Se todella avartaa mieltäsi.
Mukavaa, että jaksoit lukea loppuun asti.
Kaikkea hyvää kaikille,
Kari ja Tiia
Kirjoittelemme tätä tekstiä bussissa matkalla takaisin Sevillaan; olemme juuri viettäneet viikon aurinkorannikolla Karin vanhempien kanssa. Bussin radiossa pauhaa periespanjalainen musiikki ja ikkunasta vilisee upeat näkymät Sierra Nevadan vuoristosta. Häivähdys koti-ikävästä pyörii mielessä. Pilvet alkavat rakoilla ja aurinko valtaa Andalusian. Pian muistamme, että ensi viikolla alkaa karnevaalit; mieli kirkastuu.
Olemme siis kaksi kasvatustieteilijää, jotka lähtivät kevääksi vaihto-opiskelemaan Espanjaan, Sevillaan. Lähdimme reissuun tammikuun lopussa ja olemme nyt viettäneet Andalusiassa noin kolme kuukautta. Kokemus on todellakin ollut vailla vertaa.
Ensipuraisu ja majoitus
Tammikuun 25. päivä pakkasimme kapsäkkimme ja otimme halvat lennot kohti etelää. Suunnaton lähtöjännitys oli purkautunut jo viikkojen ajan irrationaalisina kiukkupuuskina; edessä olisi suuri seikkailu. Pitkän matkustuksen jälkeen saavuimme Sevillaan, jossa meillä oli varattuna hostelli viikoksi; sieltä käsin tekisimme tiedusteluretkiä Sevillan sykkeeseen. Iltapäivisin vietimme siestaa etsien netistä asuntoilmoituksia sekä nauttimalla auringosta hostellin kattoterassilla. Noin 30 puhelun ja 40 hysteerisen nauruhepulin jälkeen pääsimme katsomaan erästä kämppää. Kartta kädessä suunnistimme keskustan toiselle puolelle, jossa meitä odotti suuri tammiportti ja sen takana harmahtunut espanjalaisherra sekä pirteä ruotsalaistyttö tulkkina. Asunnon hinta määräytyi henkilöiden mukaan, joten yhden hengen huoneen hinta oli tuplasti kalliimpi jos siinä asui kaksi henkeä. Emme siis ottaneet ensimmäistä asuntoa, sillä yksi kolkko huone pimeällä sisäpihalla olisi maksanut 500 euroa. Asuntojahti siis jatkui vielä.
Seuraavalla viikolla saimme järjestetyksi toisen asuntonäytön ja kävimme katsomassa keskustasta kämppää, josta sitten päädyimmekin vuokraamaan huoneen. Hintaa huoneelle tuli yhteensä 550e/kk, mutta hintaan sisältyy siivooja, sähkö, vesi ja interneeeetti. Talo, jossa vieläkin asumme on nelikerroksinen (jos kattoterassi lasketaan mukaan) ja asumme itse kolmannessa kerroksessa. Talossa asuu muitakin vaihtareita, joten meillä on hyvät mahdollisuudet oppia kieltä. Huoneessamme on kaksi ikkunaa/ranskalaista parveketta ja yksi pistorasia. Lisäksi meillä on aitamainen ovirakennelma; ts. huoneeseen tullaan sisälle eteisestä, joka on vessakoppi-tyylinen lastulevyrakennelma, jossa ei ole kattoa, eikä seiniä ylös asti...jos ymmärrät mitä selityksellä tarkoitamme ajatusmaailmamme ovat identtiset. Huoneessa on myös tehokas ilmastointi ts. huonot tiivisteet ikkunoissa/ovissa. Saimme aluksi nukkua pipot päässä, villasukat jalassa, peitot ja makuupussit päällä ja paksut paidat yllämme. Aamuisin hiusvahakin oli kohmettunut betoniksi.
Huone tuntui aluksi kovin kolkolta ja tyhjältä, joten päätimme hakea paikallisesta Ikeasta pussillisen pohjoismaata. Ostimme siis peitot, lakanat ja pari lamppua. Retkellä pääsimme myös maistamaan "tyypillisiä" ruotsalaisia tapaksia, eli TIETENKIN friteerattua perunamuusia, ketsupilla ja sipulirouheella. (???)
Matkalla Ikeaan törmäsimme myös ensimmäiseen todelliseen slummiin; valtatien vieressä olevaan hökkelikylään. Siitä ei jäänyt mitään hyvää sanottavaa.
Eräänä iltana eksyimme erääseen paikalliseen opiskelija-asuntolaan hieman hämäriin kekkereihin. Noin viidentoista hengen asumuksessa oli arviolta 150 henkeä, joista satakunta oli talon katolla. Rappukäytävässä musiikki pauhasi täysillä ja vessat lainehtivat. Talo muistutti erehdyttävän paljon suomalaisia yökerhoja. Toki tuollainen paikka voi olla hauska, jos siellä on vieraana, mutta asukkaana voisimme kuvitella tarvitsevamme rauhoittavia lääkkeitä, tukkupaketin korvatulppia ja mahdollisesti köydenpätkän. Palattuamme noista infernaalisista kemuista kämpille, alkoi oma majoituksemme tuntua kummasti kodikkaammalta.
Byrokratiaa ja sairastelua
Kämpän etsimisen lisäksi ensimmäiset viikot kuluivat pääosin tutustumisen merkeissä, virallisten asioiden hoitamisessa ja kulttuuriin totuttelemisessa. Erityisesti siestan viettäminen vaati hieman totuttelemista. Noin klo 14 edelleen klo 17.30 asti vietetään siestaa. Mielenkiintoinen aika sinällään, kun tyypillinen suomalainen olisi juuri tuolloin pirteimmillään hoitamassa asioita. Saimme siis yleensä päivän aikana hoidettua korkeintaan yhden asian. Ja vielä juuri ja juuri ennen siestan alkamista. Sen jälkeen yleensä metsästimme jotakin syömistä, odotimme siestan loppumista, kyllästyimme odottamiseen, väsähdimme ja pian tajusimmekin että on liian myöhäistä hoitaa enää mitään asioita. Pues, mañana! Pian siestaankin tottui ja opimme jopa nauttimaan jokapäiväisestä lepotauosta. Turististatuksesta emme kuitenkaan päässeet vielä hetkeen irti, sillä kuljimme kartta kädessä ja suoritimme ostoksemme tietenkin kalleimmissa paikoissa.
Ennen koulun alkamista päätimme etsiä käsiimme paikallisen Atalpan. Kasvatustieteiden laitos osoittautui suhteellisen ränsistyneeksi rakennukseksi, joten olonsa tunsi heti kotoisaksi. On ilmeisesti olemassa jonkinlainen yleinen sääntö, etteivät kasvatustieteen laitokset ole komeimmasta päästä. Tosin täytyy myöntää, että sisäpihan puutarha sai silmät säkenöimään.
Pian Sevillaan saapui uusi suomalainen vahvistus Hämeenlinnan OKLsta, Iida-Maria. Tuttavallisemmin Iida, asustaa meidän talomme alakerroksessa. Edessä oli jälleen byrokraattisten asioiden hoitamista. Yllätykseksemme asioiminen yliopistolla onnistui englanninkielellä oikein mukavasti. Toistaiseksi asiat olivat kuitenkin menneet vähän liiankin sutjakasti, ja nyt erinäiset vaikeudet alkoivat ilmaantua. Leimoja piti hakea sieltä täältä, ja allekirjoituksia tuolta. Asiaa ei helpottanut se, että ERASMUS-info pidettiin espanjaksi ja vain päivää ennen deadlinea. Kursseja valitsimme sen mukaan, mitä epäselviltä nettisivuilta, ja Iidan kaveriltaan saamista neuvoista ymmärsimme. Eli toistaiseksi opistosuunnitelmamme koostui englanninkursseista, espanjan peruskurssista ja jalkapallon teoriasta ja käytännöstä.
Noihin aikoihin Kari myös sairastui poskiontelotulehdukseen. Soitimme matkavakuutuksen osoittamalle lääkärille, mutta saimme ajan suhteellisen pitkän ajan päähän. Poskionteloiden ollessa pamahtamispisteessä, päätimme marssia suoraan ensimmäisen lääkärin puheille. Paikallisen terveyskeskuksen vastaanotossa hommat sujuivat suorastaan yllättävän ripeästi. Pyysimme päästä englantia puhuvan lääkärin pakeille, ja näin todella kävikin. Tohtorin englanninkielen taso tosin rajoittui numeroiden osaamiseen. Hetken espanjankielisen oiresönkkäyksen jälkeen ja sen kummemmin tutkimatta lääkäri määräsi viiden päivän antibioottikuurin poskiontelontulehdukseen. Hyväksyimme mukisematta, sillä olimme itse tehneet saman kotidiagnoosin.
Yllätykseksemme lääkärikäyntimme ei maksanutkaan mitään, vaan selvisimme näyttämällä kansainvälistä Kela-korttia. Lääkkeetkin tulivat maksamaan vain 15,55 EUR, jotka matkavakuutus korvasi. Matkavakuutus on osoittautunut yllättävän käteväksi, sillä olemme muutaman kerran joutuneet turvautumaan lääkärin neuvoihin.
Kielen puhuminenkin alkoi vähitellen parantua, kun pyrimme kommunikoimaan kämppistemme kanssa. Toki muutama viinilasillinen joudutti prosessia. Tällä hetkellä taloamme majoittaa kolme suomalaista(meidät mukaan lukien), kolme ranskalaista, kaksi italialaista, yksi katalaani, kaksi puolalaista, yksi britti ja yksi belgialainen. Talossamme pyörii siis monenlaista vaihtaria, niin entisiä asukkaita, kuin heidän kavereitaankin.
Sääilmiöt
Aluksi näytti myös siltä, että Sevillassa sataa vain keskiviikkoisin, sillä jokaisena keskiviikkona satoi ainakin jossain määrin. Tosin ERASMUS-infossa väitettiin tämän vuoden olleen jopa yllättävän sateinen. No joo, onhan se aika erikoista, jos talvella sataa pari kertaa kuukaudessa.
Pian sateet alkoivat kuitenkin ilmaantua muinakin päivinä ja maailmanlopun ilmoja alkoi olla jopa siinä määrin, että Ylekin siitä uutisoi. Vettä siis tosiaan tuli monta viikkoa putkeen ja kymmenen päivän sääennusteessa vain yhdelle päivälle oli luvattu pelkästään pilvistä. Aloimme jopa luulla, että aurinkoinen ja lämmin Espanja oli pelkkä tornihuhu.
Vaikka säät olivatkin suomalaisittain kesäisiä, ei sopinut valittaa, sillä meidän kokemat sääilmiöt olivat olleet suhteellisen mietoja verrattuna esimerkiksi Malagan tulviin, jossa vesiraja oli noussut jopa ensimmäiseen kerrokseen asti ja ihmisiä jouduttiin evakuoimaan helikoptereilla, tai Madridin lumisateisiin jotka kuulemma lamauttivat suuren osan liikenteestä).
Oli mielenkiintoista seurata eteläespanjalaisten suhtautumista lumisateeseen, jota hehkutettiin monta päivää uutislähetyksissä. Siellä Suomessa se taisi olla melkoisen tuttu elementti viime talvena, vai mitä?
Kaiken kaikkiaan oli siis oltava tyytyväinen, ettei tarvinnut lähteä yliopistolle räpylät tai sukset jalassa; rimpula sateenvarjo riitti.
Tapastelu
Yksi mielenkiintoiseksi osoittautunut osa espanjalaista kulttuuria oli tapasten syöminen, eli tapastelu. Tai oikeastaan mielenkiintoista oli se, kuinka vaikeaksi se osoittautui. Yritimme useaan otteeseen löytää hyvää, tai oikeastaan mitä tahansa paikkaa, jossa voisimme nauttia paikalliseen tapaan tapaksia. Ensimmäisenä päivänämme Sevillassa onnistuimme tilaamaan tapakset muitta mutkitta, mutta nyt siitä oli muodostunut jonkinasteinen ongelma. Ilmeisesti elimme täysin eri ruokailurytmissä, sillä saimme jatkuvasti vastaukseksi "Ei olé!". Eräänäkin lauantaina olimme kaupungilla, kun nälkä yllätti. Muistimme matkan varrelta paikan, jossa oli suuret mainokset upeista pasta-annoksista, herkullisista tapaksista ja muista oheisista, joten päätimme suunnata kohti kyseistä syöttölää. Ravintolaan saavuttuamme istuimme pöytään ja aloimme selata ruokalistaa. Palvelua ei kuitenkaan kuulunut, joten päätimme mennä baaritiskille esittämään tilauksemme. Siellä meitä tervehti nuori nainen, joka sanoi, että voisimme saada vain valmisdonitseja. Kun yritimme kysyä, koska keittiö olisi auki ja koska ruokaa saisi, vastasi nainen tylysti: "¡No!". Kun näitä kokemuksia oli pohjalla muutama, alkoi myös tyypillinen suomalainen vainoharhaisuus nostaa päätään: "Emmekö me kelpaa espanjalaisten ravintoloihin?"
Emme kuitenkaan luovuttaneet, vaan suuntasimme erääseen tapaspaikkaan, johon kaikki kansalaisuudet ovat tervetulleita; eli McDonald'siin. Kyllä amerikkalaiset osaavat! Espanjan tyypillinen tapasperinne juontaa juurensa siihen, kuinka baarinpitäjät peittivät tarjoamansa juomat pienillä lautasilla tai kansilla, jotteivät hyönteiset pääsisi juomiin. Pian lautasille alettiin myös laittaa pientä purtavaa. Sana tapas itse asiassa tuleekin tapar –verbistä, joka tarkoittaa peittämistä tai sulkemista kannen alle.
Opiskelut ja muuta hölynpölyä
Pian tuli myös aika aloittaa opintomme yliopistolla. Ensimmäinen luentomme oli englantilaisen filologian puhekurssi. Tuntui eriskummalliselta, että opettaja puhui vain espanjalta kuulostavaa kieltä; pian tajusimme erehtyneemme italian kurssille. Naurun saattelemana siirryimme viereiseen luokkaan, jossa lähes ensimmäistä kertaa todella ymmärsimme jotakin.
Kurssit ovat olleet oikein mukavia, ja vähintäänkin erilaisia kuin Tampereella. Puhekurssilla lauloimme yhdessä Tom Jonesin It's Not Unusal-kappaletta ja kirjoituskurssilla (, joka muuten pidetään ma-ke klo 20-21) mietimme, millainen otsikko on hyvä. Samaisella viikolla oli myös aika aloittaa kasvatustieteen opinnot. Maanantaina menimme urheasti jalkapallo/käsipallo –kurssin teoriatunnille. Kovin paljoa emme siitä ymmärtäneet, kun Patrick Dempseyn (pojat, se on joku Greyn anatomia-tyyppi) näköinen atleetti suolsi espanjaa kymmenen sanaa sekunnissa. Yhteinen kieli löytyi vasta, kun katsoimme käsipallovideoita YouTubesta. Hämmentyneenä edellisestä kurssista, menimme kokeilemaan Expresión Corporal –kurssia (ruumiillinen ilmaisu). Tämä kurssi oli vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kokemus. Saavuimme kurssille hieman myöhässä ja hieman hilpeällä tuulella, sillä yrittäessämme kysyä opettajalta olemmeko oikealla tunnilla, repesimme molemmat nauramaan. Koko 40 henkinen luokka yhtyi nauruun ja aplodeerasi meille opettajan esiteltyä meidät. Tälläkään kertaa emme ymmärtäneet juuri mitään, mutta teimme kaikki liikkeet kiltisti perässä ja esitimme sujuvasti kirjoittavamme muistiinpanoja muiden mukana.
Kävimme myös espanjankurssin tasokokeessa, eli alkutestissä, jossa katsottiin millä tasolla osaamme espanjaa, ja miltä tasolta meitä lähdettäisiin opettamaan. Karille tuo kyseinen testi oli täyttä ajanhukkaa, sillä hän ei edes ymmärtänyt tehtävänantoja kunnolla; nollataso kutsui. Tästä huolimatta hän kuitenkin istui sitkeästi paikallaan koko tuon ajan, sillä ei kehdannut olla ensimmäinen sadasta, joka poistuu. Tiia sen sijaan teki tehtävät ja selvitti tiensä kakkostasolle. Samaisella retkellä Kari vihdoin rohkaistui ja poimi katuja reunustavista appelsiinipuista itselleen aidon luomuappelsiinin. Mutta uskokaa pois, ne ei ole niin hyviä kuin luulisitte; puoli kourallista siemeniä ja maku kuin puolukan ja sitruunan sekoituksella.
Lisää sääilmiöistä
Tähän väliin pieni sivumaininta espanjalaisesta meteorologiasta: paikalliset sääennustukset saattavat useinkin heittää häränpyllyä. Vaikka olisi luvattu rankkasateita, saattaisi paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, ja toisinpäin.
Muutaman viikon monsuunin jälkeen kesä kuitenkin vihdoin saapui Sevillaan. Uutisissa luvattiin vihdoin paranevaa säätä koko Espanjaan ja tällä kertaa arvailut osuivat oikeaan. Elohopea on kohonnut parhaimmillaan +32°C korkeudelle. Hullaantuneina auringosta ja lämmöstä poltimme poskipäämme ja käsivartemme jo ensimmäisinä päivänä. Yllätykseksemme lämpötila ei juurikaan laskenut iltaa kohden; Karin kävellessä espanjan tunnille (n. 18.00) lämpötila pysytteli helposti yli 30°C ja palatessakin lämpömittari oli näyttänyt vielä 29 astetta. Täällä myös auringonpaiste on hieman polttavampi kuin Suomessa; viiden minuutin jälkeen suorastaan tuntee kuinka iho kärventyy. Odotamme innolla ja kauhulla kesän lämpötiloja, jotka voivat kuulemma helpostikin nousta yli 40 asteen. Huh! ¡Qué calor!
Kulttuuria ja hengenravintoa
Pääsiäisenä pääsimme nauttimaan hengen ravintoa Semana Santan merkeissä. Semana Santa on tapahtumana Sevillassa erittäin suuri ja vaikuttava; ainakin paikallisten mielestä. Tätä pyhää viikkoa on hehkutettu jo kuukausia etukäteen. Lapset ilmoitetaan erilaisiin veljeskuntiin jo ennen syntymää ja nämä veljeskunnat sitten osallistuvat pääsiäiskulkueisiin joka vuosi. Kulkueissa soi surumielinen marssimusiikki, kuljetaan kynttilät kädessä ja kannetaan valtavia Jeesus-veistoksia. Keskusta oli jopa osittain suljettuna vain sen takia, että innokkaimmat halusivat ostaa istumapaikkoja kulkueita varten. Jos aikoi päästä paikasta A paikkaan B, oli katsottava kulkueaikatauluja ja yksityisten katsomoiden sijainnit ja sen jälkeen päättää kierrätkö keskustan oikealta vai vasemmalta puolelta.
Kaikki tämä alkuhypetys sai mielenkiintomme heräämään ja lähdimme italialaispainotteisessa joukossa suuntaamaan kohti kulkueiden reittejä. Odotettuamme yli tunnin tungeksivassa väkijoukossa näimme kuinka Klu Klux Klanin näköiset hiippalakkihyypiöt tulivat ulos kirkosta kynttilät kädessä, ja voimme sanoa, että antikliimaksi oli melkoinen. Tätä emme tietenkään voineet näyttää muille seurueemme jäsenille, sillä hurmaantuneet italialaisjäsenet pläräilivät jo esitevihkosiaan suunnitellakseen seuraavan kulkueen etsimistä. Seurasimme porukassa vielä yhden kulkueen, jonka jälkeen siirryimme yöpuulle noin kello neljältä aamulla. Seuraavana päivänä päätimme jättää kulkueet väliin ja lähdimme läheiseen supermarkettiin ostamaan grilliä ja sangriaa. Illalla vietimmekin upeat grillijuhlat kattoterassilla kämppistemme kanssa; ranskalaiset tekivät sangriaa, jokainen grillasi omat ruokansa ja me opetimme kaikille Mölkyn™ pelaamista. Lasit helisivät, sillä italialaisedustuksella oli vaikeuksia hahmottaa pelissä pärjäämisen olevan enemmän kiinni taidosta kuin voimasta.
Summa summarum
Vaihtomme on nyt suurin piirtein puolivälissä. Se, mitä aiomme tehdä jälkimmäisellä puoliskolla on vielä suunnitteluasteella, mutta todennäköisesti reissaamme pitkin Espanjaa ja lopulta palaamme Suomeen Interrail-lipun voimin. Syksyllä palaamme takaisin yliopistolaisen arkeen mahtavien muistojen saattelemana.
Vaihtoon lähteminen on ainakin tähän asti ollut ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistämme. Olemme oppineet paljon uusista kulttuureista, ihmisistä ja jopa itsestämme; saaneet roppakaupalla uusia ystäviä eri puolilta maailmaa ja nähneet yhtä jos toistakin. Suosittelemme vaihtoon lähtemistä kaikille, jopa vihamiehillemme. Se todella avartaa mieltäsi.
Mukavaa, että jaksoit lukea loppuun asti.
Kaikkea hyvää kaikille,
Kari ja Tiia
Pääkirjoitus 1/2
Aurinkoinen, pakkasen kirpeä ja sydämellinen tervehdys Mentorilaisille näin Ystävänpäivän kunniaksi! Päätimme kollegani Lauran kanssa, että mikä olisikaan meille uusille vastaaville parempi päivä julkaista ensimmäinen numero uudistunutta Panopticonia, kuin ystävyyden ja rakkauden päivä 14.2. Täytyy myöntää, että lehtivastaavuus on meille kummallekin uusi aluevaltaus, mutta eiköhän innokkuus korvaa kokemusta kummasti. Tämä ensimmäinen numero on lähinnä lämmittelynumero (ystävyys lämmittää, hihhih <3), mutta kevätnumeromme sisältää sitten enemmän materiaalia pureskeltavaksi.
Toivomme, että uudistunut Panopticon palvelee aktiivisesti mentorilaisten halua kirjoittaa, lukea ja kommentoida. Jokainen halukas saa mahdollisuuden osallistua Panopticonin tekoon kirjoittamalla omanlaisen juttunsa lehteen. Ottakaan vain yhteyttä meihin vastaaviin! :) Tarkoituksenamme on julkaista joka numerossa sekä vahvasti asiaa että hiukan myös asian vierestä. Emme tyydy siis pelkästään pohtimaan koulutusta, työelämää ja kansainvälisyyttä, vaan haluamme julkaista myös kasvatustieteilijöiden kevyempiä tekstejä elämästä ja kulloinkin esillä olevasta teemasta. Tässä numerossa teemastamme, ystävyydestä, on kirjoittamassa ihanainen Anu Silvennoinen.
Pyrimme julkaisemaan noin kaksi lehteä joka lukukaudessa, joten seuraava ilmestyy jotakuinkin sitten maaliskuun tai huhtikuun aikoihin, kun räystäät tiputtavat, linnut laulavat ja kukat kukkivat. Tai no, ehkä lähinnä sisäkukat - jos kastelee tarpeeksi mutta ei liikaa, pitää ne sopivassa valaistuksessa ja lämpötilassa, antaa ravintolisää tarpeen tullen, katsoo että ruukku on sopivan kokoinen, leikkaa oksia ja nyppii kuivat lehdet.
Ystävyys, tämän lehden teema, on vähän kuin kukkien kasvattamista – monenlaista hoitamista tarvitaan, mutta palkintona oleva kaunis kukinto on sen arvoinen. Jokainen voisikin miettiä mielessään, miten ystävyys ja ystävällisyys toteutuvat meidän kasvatustieteilijöiden kesken ja miten niitä voisi edistää tulevan kevään aikana. Usein meillä ihmisillä on aivoihimme pinttyneenä ajatus siitä, että rakkaus riittää ja kyllä tosi ystävyys kestää. Mutta ei, hoitamatta ei kukoista yksikään ihmissuhde. Ystävyyteen liittyy aina monenlaista aktiivista tekemistä: välittäminen, yhteydenpito, kuunteleminen, hauskat hetket, asioiden jakaminen jne... Ehkä tänä ystävänpäivänä voisimme kaikki miettiä, miten paljon ystävyys rikastuttaa elämäämme ja miten voisimme jakaa ystävällisyyttä ympäristöömme yhä enemmän ja enemmän. Miten voisimme hankkia uusia ystäviä ja olla yhä parempia ystäviä jo hankittujen kanssa? Sillä kun annat ystävyyttä ympärillesi, saat sen moninkertaisena takaisin. Se ei ole edes pois sinulta itseltäsi, joten mikset yrittäisi? :)
Ystävänpäivähalauksin ja aktiivista Panopticon-kautta lupaillen
Sanna Salonen
sanna.salonen@uta.fi
Mentor Ry:n KoPo-vastaava
Mentor Ry:n ½ lehtivastaava
Tampereen Yliopiston edustajiston jäsen
Toivomme, että uudistunut Panopticon palvelee aktiivisesti mentorilaisten halua kirjoittaa, lukea ja kommentoida. Jokainen halukas saa mahdollisuuden osallistua Panopticonin tekoon kirjoittamalla omanlaisen juttunsa lehteen. Ottakaan vain yhteyttä meihin vastaaviin! :) Tarkoituksenamme on julkaista joka numerossa sekä vahvasti asiaa että hiukan myös asian vierestä. Emme tyydy siis pelkästään pohtimaan koulutusta, työelämää ja kansainvälisyyttä, vaan haluamme julkaista myös kasvatustieteilijöiden kevyempiä tekstejä elämästä ja kulloinkin esillä olevasta teemasta. Tässä numerossa teemastamme, ystävyydestä, on kirjoittamassa ihanainen Anu Silvennoinen.
Pyrimme julkaisemaan noin kaksi lehteä joka lukukaudessa, joten seuraava ilmestyy jotakuinkin sitten maaliskuun tai huhtikuun aikoihin, kun räystäät tiputtavat, linnut laulavat ja kukat kukkivat. Tai no, ehkä lähinnä sisäkukat - jos kastelee tarpeeksi mutta ei liikaa, pitää ne sopivassa valaistuksessa ja lämpötilassa, antaa ravintolisää tarpeen tullen, katsoo että ruukku on sopivan kokoinen, leikkaa oksia ja nyppii kuivat lehdet.
Ystävyys, tämän lehden teema, on vähän kuin kukkien kasvattamista – monenlaista hoitamista tarvitaan, mutta palkintona oleva kaunis kukinto on sen arvoinen. Jokainen voisikin miettiä mielessään, miten ystävyys ja ystävällisyys toteutuvat meidän kasvatustieteilijöiden kesken ja miten niitä voisi edistää tulevan kevään aikana. Usein meillä ihmisillä on aivoihimme pinttyneenä ajatus siitä, että rakkaus riittää ja kyllä tosi ystävyys kestää. Mutta ei, hoitamatta ei kukoista yksikään ihmissuhde. Ystävyyteen liittyy aina monenlaista aktiivista tekemistä: välittäminen, yhteydenpito, kuunteleminen, hauskat hetket, asioiden jakaminen jne... Ehkä tänä ystävänpäivänä voisimme kaikki miettiä, miten paljon ystävyys rikastuttaa elämäämme ja miten voisimme jakaa ystävällisyyttä ympäristöömme yhä enemmän ja enemmän. Miten voisimme hankkia uusia ystäviä ja olla yhä parempia ystäviä jo hankittujen kanssa? Sillä kun annat ystävyyttä ympärillesi, saat sen moninkertaisena takaisin. Se ei ole edes pois sinulta itseltäsi, joten mikset yrittäisi? :)
Ystävänpäivähalauksin ja aktiivista Panopticon-kautta lupaillen
Sanna Salonen
sanna.salonen@uta.fi
Mentor Ry:n KoPo-vastaava
Mentor Ry:n ½ lehtivastaava
Tampereen Yliopiston edustajiston jäsen
Pääkirjoitus 2/2
Tämä numero on tie ystävyyteen! Kuten varmaan tiedätte, mentorilaiset viettivät rakkauden ja ystävyyden juhlaa keskiviikkona 10.2. Ilta oli varsin mainio - mokkapalat maistuivat ja halipassit täyttyivät kilteistä sanoista sekä sydänkoristeluista. Juhlatilassa kiersi myös Mentorin oma ystäväkirja, josta saat koontia heti pääkirjoituksen jälkeen. Kirjan löydät myös Mentorin huoneesta, ja sitä voi jokainen mentori täytellä siellä ihan vapaasti.
Tänä vuonna Mentor on kunnostautunut ystävystymisessä. Verkostoitumisesta en halua puhua, sillä se termi ei ole ystävyyttä tai aitoa ihmisten välistä kanssakäymistä nähnytkään. Toiveenamme olikin, että kaikki Tampereen yliopiston kasvatustieteilijät, Hämeenlinnan OKL:ää unohtamatta, saisivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa. Kavereitahan ei koskaan voi olla liikaa! Paitsi joillakin Facebook-pelleillä. Mutta näin siis Mentor lähetti kaveripyynnön Itulle, Kalmalle, Okalle ja TamAukselle. Siitä sai alkunsa ajatus kasvatustieteilijöiden omista Satusitseistä, joita vietetään heti hiihtoloman jälkeen 19.3. On muuten hauska ja ainutlaatuinen tapahtuma tiedossa, joten varaathan paikkasi ajoissa!
Mentorin ystävät eivät lopu tähän, sillä tänäkin keväänä pidetään kasvatustieteilijöiden risteily välillä Turku-Tukholma-Turku. Tällä kertaa se on Mentorin järjestämä. Mukaan on pyydetty kaikki Suomen kasvatustieteilijät Helsingin, Joensuun, Turun, Jyväskylän, Oulun sekä Lapin yliopistoista. Tämä onkin oiva tilaisuus käydä katsomassa, minkälaisia tyyppejä muualla on. He opiskelevat samaa alaa, mutta uskaltaisin sanoa, että hyvin erilaisin metodein ja painotuksin. Sen lisäksi, että he ovat vallan hulvatonta ja hauskaa risteilyseuraa, heidän kanssaan on mielenkiintoista vaihtaa näkemyksiä ja kokemuksia kasvatustieteen opinnoista. Eivätkä kaverit lopu vielä tähänkään! Ensi syksyn puolella Mentor järjestää hypersupersitsit Tampereella, joihin pyydetään kaveriksi sekä Helsingin, että Turun kasvatustieteilijät.
Niitä odotellessa emme tietystikään unohda pienempiä, Mentorin omia tapahtumia, sillä yhteisöllisyys ja hyvä ryhmähenki ovat ainejärjestömme tärkeimpiä tavoitteita. Tiedossa on siis kaikennäköistä rallattelua hyvässä porukassa aina mäenlaskusta pubikierrokseen. Älkääkä unohtako, että tapahtumien suhteen saa aina myös esittää toiveita, jotta teille kaikille kavereille löytyisi jotain mielekästä tekemistä. Huomatkaa myös se, että Mentorin hallitus ja vastaavat ovat olemassa kaikkia teitä 324:ää jäsentä varten, eikä vain sitä pientä ja aktiivista kaikessamukana-joukkoa varten. Kaikki uudet ja vanhat opiskelijat, aktiiviset ja vähemmän aktiiviset, ovat enemmän kuin tervetulleita mukaan leikkiin.
Puss och kram, mitä mainiointa ystävänpäivää Mentorille!
Laura Luomaranta,
tiedotus- ja ½ lehtivastaava
Mentorin ystäväkirja 2010
Minä olen: Mentor
Synttäreitäni juhlin: viiden vuoden välein. Nyt olen 35v!
Mielimusaa: indie, hipahtava, Spotify, hip hop, Kari Tapio, PMMP, Coldplay, Disney, Blur, Stella, U2, iloinen tanssimusa, klassinen, Kraftverk
Paras kappale: The Smiths – There Is a Light That Never Goes Out , Stella- Piste, Hey there Delilah, häävalssi, Club for Five - Brothers in Arms, Mentor tanssii jee jee jee
Paras peli: Alias, Alias ruotsiksi, Guitar Hero, Sims 2, SingStar, WII, Stone Age, Imago, Scrabble
Paras elokuva: Ice Age, 500 days of summer, Frida, Chicago, Holiday, Tahraton mieli, Leijonakuningas, I am Sam, PS. I love you, Madagaskarit, TSH, Perfume
Lempijoukkueeni: Men ja Tor (sähly), Kalpa, KKK, Astra, Suomi, HIFK
Toteutumaton toiveeni: Saada paljon poikia ainejärjestöömme, irlantilainen mies, koiranulkoiluttaja-mies, mopsi, Berliinin matka, maailman ympärimatka, Barcelonan matka, Australian matka, Uuden-Seelannin matka
Onni on: mies, ihanat ystävät ja perhe, koti, pienissä asioissa, laiskottelua sunnuntaisin, ihan nätti nimi
Tärkeintä koulussa: kahvi, ystävät, Juvenes, ruoka, kivan pito, viihtyvyys, itsereflektio, oppiminen
Kouluaine, josta pidän eniten: kasvis! vertaileva kasvatustiede, liikunta, köksä, naistutkimus, sosiaaliantropologia, enkku
Harrastuksistani tärkein: sähly, kalastus, valokuvaus, bodypump, dataus, ultimate, kahviloissa hengailu, sukellus, nukkuminen, kävely
Hulluin haaveeni: valmistua maisteriksi, matka Berliiniin, elämäni nainen/mies, reissumies, pitkä matka, matkustus, lapsen teko nyt, asunto Euroopassa, muutto ulkomaille
Pieni paheeni: tämä Olvi, paahtoleipä, Makuuni, kalorit, herkut, laiskuus, suklaa
Parasta minussa: pyöreys ja vihreys, positiivisuus, kuuntelemisen taito, huumorintaju, nukkumisen taito, minä itse, Saastamoinen, nauru muiden jutuille, söpöys
----------------
Tämän tieteellisen tutkimuksen tuloksena voimme siis vetää päätelmän että:
Mentor on jatkuvasti matkustuksesta haaveileva, söpö, hauska ja positiivinen tyttö, joka pelaa sählyä ja kalastaa miehiä. Mentorin tapaat todennäköisimmin Juvenekselta ruokapöydän äärestä.
--------------
Tänä vuonna Mentor on kunnostautunut ystävystymisessä. Verkostoitumisesta en halua puhua, sillä se termi ei ole ystävyyttä tai aitoa ihmisten välistä kanssakäymistä nähnytkään. Toiveenamme olikin, että kaikki Tampereen yliopiston kasvatustieteilijät, Hämeenlinnan OKL:ää unohtamatta, saisivat mahdollisuuden tutustua toisiinsa. Kavereitahan ei koskaan voi olla liikaa! Paitsi joillakin Facebook-pelleillä. Mutta näin siis Mentor lähetti kaveripyynnön Itulle, Kalmalle, Okalle ja TamAukselle. Siitä sai alkunsa ajatus kasvatustieteilijöiden omista Satusitseistä, joita vietetään heti hiihtoloman jälkeen 19.3. On muuten hauska ja ainutlaatuinen tapahtuma tiedossa, joten varaathan paikkasi ajoissa!
Mentorin ystävät eivät lopu tähän, sillä tänäkin keväänä pidetään kasvatustieteilijöiden risteily välillä Turku-Tukholma-Turku. Tällä kertaa se on Mentorin järjestämä. Mukaan on pyydetty kaikki Suomen kasvatustieteilijät Helsingin, Joensuun, Turun, Jyväskylän, Oulun sekä Lapin yliopistoista. Tämä onkin oiva tilaisuus käydä katsomassa, minkälaisia tyyppejä muualla on. He opiskelevat samaa alaa, mutta uskaltaisin sanoa, että hyvin erilaisin metodein ja painotuksin. Sen lisäksi, että he ovat vallan hulvatonta ja hauskaa risteilyseuraa, heidän kanssaan on mielenkiintoista vaihtaa näkemyksiä ja kokemuksia kasvatustieteen opinnoista. Eivätkä kaverit lopu vielä tähänkään! Ensi syksyn puolella Mentor järjestää hypersupersitsit Tampereella, joihin pyydetään kaveriksi sekä Helsingin, että Turun kasvatustieteilijät.
Niitä odotellessa emme tietystikään unohda pienempiä, Mentorin omia tapahtumia, sillä yhteisöllisyys ja hyvä ryhmähenki ovat ainejärjestömme tärkeimpiä tavoitteita. Tiedossa on siis kaikennäköistä rallattelua hyvässä porukassa aina mäenlaskusta pubikierrokseen. Älkääkä unohtako, että tapahtumien suhteen saa aina myös esittää toiveita, jotta teille kaikille kavereille löytyisi jotain mielekästä tekemistä. Huomatkaa myös se, että Mentorin hallitus ja vastaavat ovat olemassa kaikkia teitä 324:ää jäsentä varten, eikä vain sitä pientä ja aktiivista kaikessamukana-joukkoa varten. Kaikki uudet ja vanhat opiskelijat, aktiiviset ja vähemmän aktiiviset, ovat enemmän kuin tervetulleita mukaan leikkiin.
Puss och kram, mitä mainiointa ystävänpäivää Mentorille!
Laura Luomaranta,
tiedotus- ja ½ lehtivastaava
Mentorin ystäväkirja 2010
Minä olen: Mentor
Synttäreitäni juhlin: viiden vuoden välein. Nyt olen 35v!
Mielimusaa: indie, hipahtava, Spotify, hip hop, Kari Tapio, PMMP, Coldplay, Disney, Blur, Stella, U2, iloinen tanssimusa, klassinen, Kraftverk
Paras kappale: The Smiths – There Is a Light That Never Goes Out , Stella- Piste, Hey there Delilah, häävalssi, Club for Five - Brothers in Arms, Mentor tanssii jee jee jee
Paras peli: Alias, Alias ruotsiksi, Guitar Hero, Sims 2, SingStar, WII, Stone Age, Imago, Scrabble
Paras elokuva: Ice Age, 500 days of summer, Frida, Chicago, Holiday, Tahraton mieli, Leijonakuningas, I am Sam, PS. I love you, Madagaskarit, TSH, Perfume
Lempijoukkueeni: Men ja Tor (sähly), Kalpa, KKK, Astra, Suomi, HIFK
Toteutumaton toiveeni: Saada paljon poikia ainejärjestöömme, irlantilainen mies, koiranulkoiluttaja-mies, mopsi, Berliinin matka, maailman ympärimatka, Barcelonan matka, Australian matka, Uuden-Seelannin matka
Onni on: mies, ihanat ystävät ja perhe, koti, pienissä asioissa, laiskottelua sunnuntaisin, ihan nätti nimi
Tärkeintä koulussa: kahvi, ystävät, Juvenes, ruoka, kivan pito, viihtyvyys, itsereflektio, oppiminen
Kouluaine, josta pidän eniten: kasvis! vertaileva kasvatustiede, liikunta, köksä, naistutkimus, sosiaaliantropologia, enkku
Harrastuksistani tärkein: sähly, kalastus, valokuvaus, bodypump, dataus, ultimate, kahviloissa hengailu, sukellus, nukkuminen, kävely
Hulluin haaveeni: valmistua maisteriksi, matka Berliiniin, elämäni nainen/mies, reissumies, pitkä matka, matkustus, lapsen teko nyt, asunto Euroopassa, muutto ulkomaille
Pieni paheeni: tämä Olvi, paahtoleipä, Makuuni, kalorit, herkut, laiskuus, suklaa
Parasta minussa: pyöreys ja vihreys, positiivisuus, kuuntelemisen taito, huumorintaju, nukkumisen taito, minä itse, Saastamoinen, nauru muiden jutuille, söpöys
----------------
Tämän tieteellisen tutkimuksen tuloksena voimme siis vetää päätelmän että:
Mentor on jatkuvasti matkustuksesta haaveileva, söpö, hauska ja positiivinen tyttö, joka pelaa sählyä ja kalastaa miehiä. Mentorin tapaat todennäköisimmin Juvenekselta ruokapöydän äärestä.
--------------
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)