Tarinani tamperelaisena alkoi melko epätavallisesti. Lukion jälkeen Mikkeli, jossa olin koko elämäni asunut, alkoi tuntua jo liian pieneltä ja nähdyltä. Niimpä tökkäsimme poikaystäväni kanssa karttaa ja sormi osoitti Tampereelle. Tampere! Se kuulosti täydelliseltä muutokselta: idästä länteen, Savosta Hämeeseen. Jotakin uutta ja erilaista ja mikä parasta, mahdollisimman kaukana jo niin tutusta kotikaupungista.
Tampere alkoi tuntua kodilta hyvin pian. Menimme töihin, tutustuimme paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin, mustamakkara rupesi maistumaan ja Popeda kuulostamaan ihan hyvältä. Pidän Tampereen rentoudesta ja hitaammasta elämäntyylistä, sen huomaa jopa ihmisten puheessa. Savolainen solkattaa hengästyttävään tahtiin niin että sylki roiskuu, kun tampereelainen vaan nääs puhuu rauhallisemmin ja lyhyemmin. Ei savolaisella ole myöskään aikaa venyttää mitään mää:tä vaan se on sutjakkaasti mie tai miä. Sanottavaa savolaisella kuitenkin riittää, vaikka olisi miten kiire...
Lähes vuoden jo sanottuani “päivää”, “oliko plussakorttia?” ja “kiitos ja näkemiin” peräkkäin, aloin taas kaivata vaihtelua. (Suosittelen muuten kaikille, jotka harkitsevat opintojensa lopettamista, tutustumaan vaikkapa kassahenkilön työhön, opiskelumotivaatio kasvaa kummasti.) Siis opiskelemaan! Tampereella kun kerta oltiin ja tämä tuntui mahtavalta paikalta, luonnollisesti Tampereen yliopisto oli se paikka, jonne halusin. Kasvatustiedettä olin harkinnut jo lukiossa ja gradua vaille valmis kasvatustieteilijä-siskoni Helsingistä vielä vahvisti myönteistä käsitystäni tieteenalasta.
Ehdin käydä pari kurssia kasvatustieteitä avoimen yliopiston puolella ennen pääsykoetta. Pääsykokeisiin en töiden ohella pystynyt panostamaan niin paljon kuin olisi pitänyt, mutta menin kuitenkin koettamaan onneani. Heti kokeen alussa valvoja sanoi, että “antakaa vaan ajatuksen lentää”. Ja minähän annoin aivoimpulssieni liitää. Myöhemmin tuli sitten paksu kirjekuori. Meinasin oksentaa, pyörtyä, itkeä ja nauraa samaan aikaan.
Yliopiston aloittaminen tuntui uudelta ja uhkealta elämänmuutokselta, aivan kuin portit onnelliseen tulevaisuuteen ja hyvään elämään olisivat auenneet: meri olisi revennyt ja luvattu maa edessä. Pystyin vain kuvittelemaan yliopistolaisten arkea: mielenkiintoiset keskustelut luennoitsien ja opiskelijoiden kanssa, ja tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön: nimeltä yliopiston opiskelijat. Arki näyttäytyi kuitenkin fuksin silmissä erilaisena. Suurin shokki oli akateeminen vapaus, joka minusta aluksi tuntui akateemiselta yksinäisyydeltä. Lukujärjestys tehtiin itse alusta loppuun, kasvatustieteilijät jakautuivat kukin millekin kursseille, luentosalit olivat suuria, pelottavia ja täynnä tuntemattomia kasvoja. Olo oli kuin kasvottomalla kummituksella, pisaralla valtameressä.
Alkushokista toivuttuani tajusin, että akateeminen vapaus ei välttämättä tarkoita akateemista yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä ja mahdollisuuksia. Vapautta valita ja tehdä yliopisto-opiskelusta juuri itsensä näköistä. Mielenkiintoisia keskusteluja voi käydä opiskelijoiden ja luennoitsijoiden kanssa, sehän on jopa toivottavaa eikä sitä kukaan kiellä. Yhteisöön voi tietysti kuulua, se vain täytyy rakentaa ympärilleen itse, olemalla aktiivinen ja ottamalla asioista selvää. Yksin jää varmasti, jos ei itse jaksa nähdä asioiden eteen hieman vaivaa. Ehkä yliopiston syvin idea onkin kannustaa itsenäisyyteen, oman ”henkilökohtaisen yliopiston” ja samalla itsensä löytämiseen. Mahdollisuuksia on paljon, jos niihin vain osaa tarttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti