Hallinnasta

Huomasin pari päivää sitten yliopistolla Nyytin mainosjulisteen, jossa luki ”Elämä HALLINTAAN”. Tämä huudahdus sai minut pohtimaan, kuinka paljon oman arjen hallinnassa olisi parannettavaa: voisin tiskata useammin, herätä aiemmin, käydä lenkillä etc.. Arjen askareiden rullaaminen sujuvasti, onkin tärkeässä roolissa meidän opiskelijoiden hyvinvoinnin ja jaksamisen muodostumisessa. Opiskelijaelämä saattaa välillä olla hyvinkin rytmitöntä ja poukkoilevaa, jolloin itsestä huolehtiminen ei aina välttämättä suju ihan niin kuin pitäisi. Julisteen huudahdus ei siis missään nimessä ole turha. Mutta missä kaikkialla meitä kehotetaan itsemme ja toisten hallintaan? Ja kuinka hyvin itsensä hallitseminen toimii suoraan elämän onnistumisen mittarina?

Tyttöystäväni sai puhekurssilla pitämästään puheesta useita palautteita, joissa sanottiin, että jännittäminen ei näkynyt yhtään ja että puhe oli selkeää. Itse olen myös monesti saanut kuulla, että jännitys ei esityksessäni näy, ja että pidän jännityksen hyvin hallinnassa. Olen lukenut myös pitkät rivit erilaisia esiintymisen hallinta-ohjeita: hengitä rauhallisesti, kerro että sinua jännittää, puhu hitaasti, keskity aiheeseen, valmistaudu hyvin, ajattele mukavia asioita ym. Nämähän ovat hyviä vinkkejä ja apuvälineitä, jotka auttavat minua, eikö?

Koen kärsiväni joskus ylikiltteydestä ja toimivani usein neuroottisen tunnollisesti. Pyrin noudattamaan myös edellä mainittuja elämänohjeita säntillisesti. Mielestäni onkin paradoksaalisesta, että tämän tunnollisuuden oireisiin (esiintymisjännitys ym.) tarjotaan lisää hallintakeinoja, lisää hallintaa. Eli juuri sitä, mikä tätä neuroottisuutta aiheuttaa. Ilmiöön törmää myös esimerkiksi televisiossa, joka pursuaa kaikenlaisia elämänohjeneuvoja aina Dr. Philistä terveysjogurttimainoksiin. Monien kauneusohjelmien viesti tuntuisi olevan: ”hallitse painosi, niin hallitset elämäsi”. Koulutuksen puolella neuvoja saa niin opiskelutapojen ja ajankäytön tehokkuudesta kuin viime aikoina jopa myös siitä missä ja mitä saa opiskella. Pääasiana tuntuisi olevan jokaisen opiskelijan saattaminen potentiaalisesta hallitsemattomuuden (palkkatyöttömyys, pitkittyneet opinnot) piiristä hallinnan piiriin (urajohteinen opiskelu ja työ). Sillä ei ole niin väliä miltä siellä urassa sitten tuntuu.

Voisiko vaihtoehtona olla, että lapset ja nuoret nähtäisiin koulutuksessa enemmän tuntevina, kokevina ja ruumiillisina ihmisinä eikä vain tottelevuuteen koulutettavina aivoina? Muodostuuko kouluissa ja yliopistoissa menestyminen tällä hetkellä kuuliaisuuskokeiksi, joissa tottelevin menestyy parhaiten? Vai voitaisiinko meitä, myös poikia ja miehiä, jo pienestä pitäen rohkaista tunteiden ilmaisuun ja pelkojen esiin tuomiseen, ettei niitä tarvitsisi myöhemmin yrittää pinnallisin keinoin hallita ja polkea näkymättömiin? Tunteemme kuitenkin ovat mukanamme koko kirjollaan eikä niitä saada vuosienkaan rationaalisella harjoittelulla häviämään.

-Jussi Lauermaa